Tohtori Höyhen

  Kovasti jossain ryhmässä pohdittiin sitäkin, että onko naiskirjailijan iällä merkitystä? Että julkaiseeko kukaan vaikkapa yli 60-vuotiaan esikoiskirjailijan tuotoksia? Jollain tavalla kynnyskysymykseksi nousi nimenomaan se, jos kyseessä on nainen. En tiedä, miksi esikoiskirjailijan iällä olisi mitään merkitystä. Siksi toiseksi: hänhän on saattanut kirjoittaa koko ikänsä, mutta ollut ihan muissa tehtävissä työelämässä, ja vasta vanhempana on aikaa kirjoittaa enemmän tai ylipäänsä haluta julkaista.  Sinänsä tässä kysymyksessä on huvittavaa sekin, että nykyään on ihan ok ja pakkokin opiskella ja vaihtaa ammattia montakin kertaa työlämän aikana. Kirjailijako on sitten vakavasti otettava vain, jos on ihan nuoresta saakka julkaissut jotain ja tähdännyt jo ihan lapsesta saakka vain kirjailijan ammattiin? Höpsis.  Siksi toiseksi: maailma on nykyään niin pirstaloitunut ja abstrakti, että uskon että useimmilta jäävät täysin huomaamatta esikoiskirjailijan esittelyt ja framille nos...

  Tuossa juuri lueskelin Nina Honkasen ajatuksia kirjojen julkaisemisesta. Hänhän on nyt siirtynyt ilmeisesti kustantamaan kirjansa itse. Kirjoitti myös juuri siitä, että kirja- ja kustannusala on rikki. Kaikki muut kustannusalalla  saavat palkkaa paitsi kirjailijat. Sehän taitaa pitää paikkansa. Kirjamessuillakin kirjailijat edustavat itseään messuosastoilla ilman korvausta. Kirjastokorvauksia tulee muistaakseni 25 centtiä per kirja miinus verot. Ja nykyään sitten vielä tehtaillaan kirjoja tekoälyllä. Eli melkoista murrosta on. Itsellenikin tullut lisäksi vähän se fiilis, ettei sekään, että saa kirjalleen kustantajan, tarkoita välttämättä sitä, että kirja olisi erityisen hyvä. Tuntuu että mieluummin julkaistaan sellaisten kirjailijoiden tuotoksia, joilta on julkaistu aiemmin tai sitten sitten julkaistaan mielellään sellaisten julkisuuden henkilöiden tarinoita, joita pidetään suurta yleisöä kiinnostavina. Vaikka siinä taitaa käydä juuri niin, että näitä elämänkertoja myydään h...

  Nyt kirjoitankin vähän katuasiaa. Olen tehnyt sellaisen huomion, että uusilla tai uudehkoilla asuntoalueilla on tapana se, että vaikka rakennukset suuria ja hienoja, niin niitä ympäröivät kadut ovat yleensä tosi kapeita, eli kahden kohtaavan auton välissä ei pahemmin ole tilaa. Myös kääntymiskulmat ovat jyrkkiä. Kävinpä tällä viikolla myös sellaisessa taloyhtiössä, jonka pihaan vie niin jyrkkä ylämäki, että siellä asuvan tuttavani mukaan mäkeä ei talvisin pääse ylös muulla kuin nelivetoisella autolla. Ei ihan terve suuntaus tuokaan. Ymmärrän toki, että tonttimaa usein kortilla (toisaalta hassua sekin, koska Suomi on yhä suurimmalta osin erittäin harvaan asuttu maa) ja kallista, joten kadut rakennetaan senkin takia kapeiksi, että taloille jää lääniä. Silti. Ei Suomi ole mikään Alankomaat, jossa voi pyöräillä vuoden ympäri tai että joka paikkaan pääsisi jalan tai yleisillä kulkuneuvoilla. Tämä on maa, jossa on neljä vuodenaikaa: kylmä. kylmä, vielä kylmempi ja viileä. Täällä ikävä ...

  Olen taas hiukan käärmeissäni. Tällä kertaa autoista. Tai siis omasta autostani. Minulla on Toyota Avensis- farkku. Sitä ennen minulla oli erimerkkinen auto, jota kutsuin nimellä Hyppy-Heikki. Se ei tosiaan ollut mikään maailman paras ajettava, mutta se oli siinä mielessä hyvä auto, että se oli sopivan kokoinen. Sen sai helposti sujautettua parkkiin.  Toista kuin tämä Avensis. Tässä ei haittaa leveys vaan lähinnä pituus. Tämän auton mittasuhteita en vain ole oppinut hahmottamaan. En tiedä miksi. Koska minulla on ollut joskus käytössä vielä isompi auto, farkku-Mersu, ja sen kanssa pärjäsin hyvin. Enkä pelännyt ajamista. Nykyään en enää nauti ajamisesta, koska minulla on koko ajan epävarma olo Avensiksen kanssa. Olin eilen yhdessä harrastuksessani illalla myöhään ja oli siis sateista ja pimeää. Niin enkös sitten peruuttanut päin estettä, vaikka mukana oli kaksi apukuskiakin. No, tällä kertaa auto säilyi vaurioitta, mutta kyllähän tuollainen syö itsetuntoa ja aiheuttaa turhaa h...

  Nyt, kun olen editoinut näitä tekstejä ja tarkoituksenani julkaista kirjana, niin poistin sitten vuodet 2020, 2021, 2022 ja 2023 tältä sivustolta. En usko, että niitä vanhempia tekstejä lukee monikaan tietsikalta ja vielä vähemmän puhelimesta, koska se on fyysisestikin aika hankalaa selaamista. Itselläkin tekstien kelaaminen ihan alkuun oli aika työlästä.  Näitä uudempia tekstejä vuodesta 2024 alkaen jätin tähän blogiinkin luettavaksi, vaikka nekin tulevat mahdollisesti ilmestyvään  fyysiseen kirjaan mukaan. Paperikirjan tekstit, jos se saadaan toteutettua, ovat aikaväliltä 01/2020 - 10/2026. Olen leikkinyt myös ajatuksella, että minkä laittaisin kirjan nimeksi. Yksi idea on "Seitsemän vuotta höyhenenä". Sinänsä se olisi aika kuvaava nimi. Onhan tämän bloginkin nimi Tohtori Höyhen ja lisäksi olen kyllästymiseen saakka kirjoittanut teksteissäni ruokavalioista,  ruokakokeiluistani, laihdutuksesta, vartalosta, ikääntymisestä sekä kuntoilusta. Ja huvittava lopputulema ...

  Kuvassa Turun uusi ja upea konserttitalo Fuuga. Olimme ystävän kanssa Turun filharmonisen orkesterin jäähyväiskonsertissa Turun vanhalla konserttitalolla. Tämä talo toimi näyttämönä orkestereille ja monille artisteille vuosina 1952 - 2026. Konserttihan oli upea. Se oli Beethovenin oodi ilolle. John Storgårds toimi kapellimestarina. Esitettiin siis Preludi Beethovenin 9. sinfonialle ja Sinfonia nro 9 d-molli op. 125. Mukana oli filharmonisen orkesterin lisäksi myös kuoro, Turun katedraalikuoro eli Chorus Cathedralis Aboensis. Tekstin mukaan Beethovenin yhdeksäs on ylistys taiteelle, yhteisöllisyydelle, ilolle ja ystävyydelle. Soittajat soittivat intohimoisesti ja hienosti ja kuoro sekä laulajat (Sonja Herranen, sopraano, Tuija Knihtilä, altto, Tuomas Katajala, tenori ja Tuomas Pursio, basso) olivat myös upeita ja taitavia. Itselle tämä reipas puolitoista tuntia on juuri passeli aika kuunnella. Ehkä olisin toivonut että katsomossa olisi ollut hämärämpää, nythän yleisvalo oli saliss...

  Pienoinen kyllästyminen vähän kaikkeen. Olisi ihan mukavaa, jos jotkin asiat liikahtaisivat hiukan eteenpäin. Kuten vaikkapa omien tekstien saaminen julkaistuiksi. Mieltymyksiä on varmaan yhtä paljon kuin on ihmisiäkin. Se oli mukavaa, kun kaveri kirjoitusryhmästä luki novellikokoelmani ja tykkäsi. Nimenomaan halusin vaihteeksi miesnäkökulmaa ja nähtävästi nyrjähtänyt huumorini uppoaa siis miehiinkin.  Kun pyytää joltain ihmiseltä mielipidettä näistä kirjoittamistaan teksteistä, se tosiaan tarkoittaa toivetta sitä, että tämä tutustuisi tyyliin ja kokonaisuuteen eikä sitä, että joku pohtisi, kirjoitetaanko vappu (juhla) keskellä lausetta isolla vai pienellä tai suoritetaanko lentokentällä matka- vai lähtöselvitys. Korjailu taitaa olla sitten lopuksi kustannustoimittajan hommia ja lisäksi vapaa teksti on eri asia kuin asiateksti.  Kuorossamme kävi eilen toimittaja. Olisi tarkoitus saada uusia jäseniä ja mieluummin vähän nuorempia ja varsinkin miesääniä (bassoja ja tenorei...

  On aikamoinen työ ollut tekstien siirto ja editointi yhdeksi kokonaisuudeksi. Osaa olen joutunut editoimaan rankallakin kädellä. Poistamaan joitain mielestäni turhia lauseita ja vähän sensuroimaankin. Jopa jättänyt kokonaan pois. Koska olen nyt kokoamassa yhteen seitsemän vuoden aikana kertyneitä, päiväkirjanomaisia kirjoituksia, niin ajattelin että poistan myös blogista pikkuhiljaa vanhempia tekstejä.  On ollut aika jännäkin käydä läpi vuosien aikana kertyneitä päivityksiä. On ollut koronaa ja Ukrainan sotaa. On mietitty harrastuksia, opiskeluja ja töitä, politiikkaakin. Luopumista ja kuolemaa (oma lemmikki, anoppi, naapuri jne). Painonhallintaa, ravintoa, ikääntymistä. Masennustakin sekä ongelmia silmien kanssa. Monenlaista elämään kuuluvaa siis. Olen siis kokoamassa näitä yksien kansien väliin. En vielä tiedä, onko se hyvä vai huono idea.

  Nyt olen viime viikolla käynyt läpi näitä blogikirjoituksiani. Niitä on kertynyt aika paljon: vuodesta 2020 saakka. Olen siirtänyt ne kirjoitusohjelmaan, jossa olen myös editoinut niitä. Ajatuksenani olisi se, että kokoan ne ikäänkuin kirjan muotoon ja tarjoan kustantajalle. Minua itseäni jollain lailla kiinnostaisi lukea sellaisia vähän päiväkirjan muotoon kirjoitettuja tekstejä, eli ehkäpä jotain toistakin voisi kiinnostaa, kun kaikki olisi yksien kansien sisällä. Ja kyllähän melkein seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon sellaista, jonka on jo lähes unohtanut itse. Kuten vaikkapa korona, Ukrainan sota ja pienoinen energiakriisi. Myös monta suomalaista legendaa on menehtynyt: Loiri, Aira Samulin, Karpo jne.  Jotenkin alkaa ottaa päähän se, miten vaikeaa julkaiseminen nykyään on. Tuntuu, että se on mahdollista enää niille, joilla jo aiempia julkaisuja. Eihän tämän nyt noin pitäisi mennä. Ja sitten kuitenkin kustannetaan ja julkaistaan aika tylsiäkin kirjoja.  ...

  Kyllä tunteet voi vaihdella kovastikin, kun on kyse kirjoittamisesta. Eilen kirjoitusryhmässä oli vaihteeksi epämukava olo. Aloin vertailla omaa kirjoittamistani ja tekstejäni toisten kirjoittamiseen ja teksteihin, ja tuli olo että en ole tarpeeksi hyvä. Ja koska kirjoitamme ryhmässä käsin, tuntuu että kirjoitankin paljon hitaammin kuin muut. Ja tämä on siis tunne ihan vain omassa päässäni, ryhmämme ohjaaja on hyvin tasapuolinen ja kannustava. Näitä tunteita tulee ja menee. Välillä on lahjakas olo, välillä ei. Toisaalta ymmärsin, että olen viime aikoina kirjoittanut paljon dialogeja. Ne tuntuvat luonnistuvan paremmin ja ovat ehkä "se" minun juttuni. En ole muutenkaan mikään maalaileva kirjoittaja. En kirjoita että "hänen naurunsa helisi kuin lautalattialle putoilevat kolikot". Olen suorasukaisempi enkä niin runollinen. Mutta sen ei pitäisi olla mikään ongelma, koska lukijatkin ovat erilaisia?

  Kuvassa Kansallisteatteri, Helsinki Aloin enemmänkin miettimään Helsinkiä. No, se on minulle sillä tavalla tuttu kaupunki myös, että aikonaan vietin muutaman kuukauden Lastenlinnassa tutkimuksissa noin vuoden ikäisenä, jonne biologinen äitini minut vei ja josta minut myös myöhemmin haettiin uuteen kotiin, eli adoptiovanhemmilleni Lahteen. Myös luokkaretket suuntautuivat silloin tällöin Helsinkiin. Ja toki muita käyntejä, kyläilyjä ja risteilyjä. Sisarpuoleni asui nuorena Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla. Ja tosiaan, koska ennen asuin Lahden seudulla, niin autolla, bussilla tai junalla meni noin tunti, kun oli Helsingissä. Olen ennenkin sanonut, että jos olisin varakas, niin hankkisin itselleni asunnon Helsingin ydinkeskustasta. Kuten eilenkin kirjoitin, mielikuvitustani ruokkii se, että siellä on historian kerrokset koko ajan läsnä. Ja kaikki vieressä. Ei tarvitse suunnitella mitään kulttuurireissuja, sen kun astuu ovesta ulos ja menee. Omaa autoakaan ei välttämättä tarvitse,...

  Eilen oli ihana päivä. Ensinnäkin taas muistin, kun pitkästä aikaa kävin, että miten huoletonta on matkustaa junalla. Ja nyt, kun minulla on VR-sovellus ja voin maksaa puhelimella missä vaan, niin on kyllä helppoa. Ja jos lipun aktivoi, kuten tein, niin konduktöörikin vain kävelee ohitse. Toisaalta ei sen sähköisen lipun näyttämisestäkään pitäisi liikaa vaivaa olla.  En muuten myöskään tajua, miten olen mielessäni saanut tosi vaikeaksi Helsingin rautatieasemalta poistumisen? Sehän on vaan että kävelee junalta aulaan ja sieltä pääovista ulos. En tajua, mitä ihmettä olen muina kertoina seikkaillut jossain Citykäytävässä? Minultahan puuttuu suuntavaisto, tai ainakin olen luullut aina niin. Toisaalta opiskeluaikoina Pariisin reissulla osasin kulkea aika hyvin. Ja myös myöhemminkin ainakin omasta mielestä, vaikka ystäväni oli metrojen kanssa haka. Tykkään tosi paljon Helsingistä. Nimenomaan siis siitä vanhasta osasta. Joku Pasilahan taas puolestaan on aivan järkyttävä betoni- ja ...

  Minähän olen siis ikuinen stressaaja, eli kun on jotain jännää tulossa, fiilikset vaihtuu ilosta epätoivoon, pelkoon ja kaikkeen siltä väliltä useaan. Asiaa auttaa kuitenkin se, että valmistelee asiat niin hyvin kuin pystyy. Huomenna olen menossa Helsinkiin. Olen vielä muutama vuosi sitten pyörinyt Helsingissä omalla autolla, mutta kyllä nykyään ihmettelen, missä transsissa olen ollut tuolloin? En kyllä uskaltaisi enää. Tai no, ehkä vaipuisin taas johonkin pelottomaan ajaja-moodiin. No, tällä kertaa menen kuitenkin junalla. Junallahan en ole matkustanut varmaan kymmeneen vuoteen. Alusta asti oli tutkittava, mistä lähtee ja milloin lähtee. Nyt mulla on myös kännykässä sekä VR-sovellus että mobiilipankkisovellus, jonka avulla voin maksaa kännykällä. Todella kätevää. Ja lippu on nyt ostettu myös. Kännykällä. Seuraava stressinaihe on se, että löydän helpoimman kävelyreitin päärautatieasemalta Liisankadulle. Siinä taas apuna google maps. Enköhän selviä tästäkin. Nyt, kun pääsen taas j...

  Katsoin eilen MTV-katsomosta Maajussille Morsian 2026- ohjelmaa. Siellä pisti silmään eräs asia: tällä tyylikkäällä, salolaisella Jetalla oli monta sulhasehdokasta, joista hän sitten oli kirjeiden perusteella valinnut muutaman pikatreffeille. Eräs ehdokkaista oli tällainen Jukka. Ainakin ohjelman perusteella Jukalla oli ollut ilmeisen tarkat kriteerit siitä, millainen naisen "pitää olla". Huvittavaa sinänsä osallistua kauhean vaatimuslistan kanssa ohjelmaan, koska pääosassahan pitäisi olla tämä maajussi tai -jussitar.  No, sitten kun tultiin kohtaan, missä tämän Jetan olisi pitänyt valita että ketkä viisi kuudesta miehestä pääsevät jatkoon, niin Jukkapa siellä jo vaati puheenvuoroa ja ilmoitti lähtevänsä koko kisasta. Jollain ihmeellisen alentuvalla tyylillä esitti asiansa siten, että parempi kun tosissaan liikkeellä olevat pääsevät jatkoon.  Jettahan ei vielä tässä vaiheessa ollut edes ilmoittanut, keitä hän olisi valinnut jatkoon. Mikä nolointa, Jukka vielä selitti, e...

  Alkoi tänä aamuna mietityttaa, että muuttuuko ihminen kovin paljoa elämänsä aikana? Oma mielipiteeni on että ehkä joskus, mutta melko harvoin kuitenkaan. Alustan nyt hiukan tätä asiaa eli mikä sai minut miettimään ihmisluonnetta: Minulla oli joskus yli kymmenen vuotta sitten tapana ottaa hiustenpidennyksiä. Koska se oli aika kallista lystiä, aloin toki vertailemaan vaihtoehtoja. Eräs tuttava suositteli erästä henkilöä, joka tekee näitä sivubisneksenä, ja sitä kautta tutustuin tähän henkilöön. Emme siis olleet mitään ystäviä, mutta moikkailtiin aina kun nähtiin senkin jälkeen, kun enää teettänyt hiustenpidennyksiä itselleni. Ja oltiin myös fb-kavereita. No erään kerran kävi niin, että laitoin jonkun päivityksen, että haluaako joku joululaatikoita, tuli tehtyä vähän liikaa. No tämä henkilö ilmoittautui välittömästi. Muutama muukin olisi ollut halukas hakemaan ne joululaatikot. Vielä oikein varmistin että haethan sitten varmasti ja tämä lupaa pyhästi. No, sitten ei eukosta kuulunutk...

  En tiedä, pitäisikö lopettaa  kokonaan lehtien lukeminen ja tv:n katselu, olisiko tuolloin helpompi olo? Toisaalta en ehkä halua silti elää pimennossa. Silti on tosi raskasta seurata, miten sekaisin tämä maailma on. Aivan järkyttäviä määriä käytetään rahaa sotimiseen ja kaikkiin sen tuomiin lieveilmiöihin. Ikivanhat ukot hääräävät vallankahvassa, eikä heitä tietenkään kiinnosta enää se, mitä elämä on tulevaisuudessa, koska eivät tule näkemään sitä päivää enää ikänsäkään puolesta. Räjäytetään vaan kaikki sitä ennen. Ja sitten tämä Suomi. Täysin pelle, lammasmainen pääministeri, joka on joka tuulen vietävissä. Typerä virne kasvoillaan valehtelee valehtelemasta päästyään. Kukaan ei silti uskalla vaatia lapasen erottamista, koska kaikki haluavat olla kaikkien kavereita.  Kyllä ennen miehet oli miehiä, ei nähtävästi enää. Joku tutkija oli kai todennutkin, että ilmeisesti Orpo ei ole ymmärtänyt käymiään keskusteluja täysin, ei ole siis ymmärtänyt niiden olleen tosiasiassa lob...

  Jälleen kerran taas yksi nuori elämä menetetty. Julkisuudessa uutisoitu viime päivinä nuoren naisen (somevaikuttaja) pieleenmenneestä kauneusoperaatiosta. Ilmeisesti rasvaimu kyseessä, jota ei oltu edes ehditty aloittaa, kun ilmeisesti puudutusaine aiheuttanut komplikaatioita ja henkilö oli myöhemmin menehtynyt sairaalassa, jonne oli viety täältä kauneusklinikalta.  Todella järkyttävää! Tämä maailma kauneusihanteineen on ihan sairas, kun nuoret, jo ennestään täydellisen kauniit ihmiset kokevat että jotain pitäisi kehossa korjata. Ja nykyäänhän se korjaaminen ei sitten tapahdu vaikkapa liikkumalla ja syömällä oikein, vaan joka asiaan halutaa oikotie. Muutenkin kauneusleikkauksiin ja pistoshoitoihinkin suhtaudutaan mielestäni turhan huolettomasti. Aina on se riski, että jotain meneekin pieleen. Tai potilaalla voikin olla jokin lääke- tms yliherkkyys, jollaista ei ole osattu ajatellakaan.  On tosi surullista, kun nuori elämä loppuu ihan liian aikaisin kauneuden alttarilla....

  Aina välillä sitä ryhtyy ihmettelemään erinäisiä asioita. Nyt viimeisimpänä mielessä tietynlaiset ihmiset, jotka kirjoittavat omista ongelmistaan ja ristiriidoista elämässä. Ja se on ihan ok, onhan se myös itseterapointia. Mutta...sitten, kun tyyppi on kirjoittanut elämänsä ongelmista ja sitten lopussa häämöttävästä voimaantumisestaan, ja lukijakin huoahtaa helpotuksesta, niin eikös vaan vuoden tai parin kuluttua samalta henkilöltä ilmestykin uusi kirja, josta selviää, että varsinaista voimaantumista ei sitten ollutkaan tapahtunut. On löydetty uusi pulma, jota pitää sivutolkulla käännellä ja väännellä.  Jotenkin alkanut kyllästyttää tuollainen itsekeskeisyys. Voisiko vain elää elämäänsä ja hyväksyä se, että jokaisella on joskus hankalia ajanjaksoja?

  Nyt olen tehnyt sellaisen huomion, että olen jotenkin osannut ottaa elämän kepeämmin. Olen itse hyvin tietoinen siitä, että usein valitan ulkopuolisuuden tunnetta ja silti samaan aikaan tahallani jättäydyn tietyissä tilanteissa ulkopuoliseksi. Ehkä siihen on nyt tullut muutos. Ehkä alan tulla sopivasti vanhuudenhöperöksi, enkä jaksa enää ihan kaikesta välittää. Mene ja tiedä.  Vai liittyykö tämä muutos siihen, että minulla on nyt jonkinlainen, edes teoreettinen mahdollisuus saada julkaistuksi tekstejäni ja se on tuonut mukanaan uskoa tulevaan, uskoa omaan itseen ja siihen, että omalla tekemisellä on merkitystä? Ehkä.  Aamuihnmisenä ja sarja-ahdistujana olen myös jotenkin muuttunut. Aamuihminen olen yhä, mutta enää iltamenot eivät ahdista samalla lailla kuin aikoinaan. Niinpä olen varannut viikosta 3 iltaa harrastuksille, joista kaksi liittyy musiikkiin ja yksi kirjoittamiseen. Kesä oli ja meni, ja oli vähän pettymys, mutta ehkä kirpakka ja kirkas syksy tuo toisenlaista ...

  Positiivista pöhinää on ilmassa. Eräs helsinkiläinen kustantamo on tutustunut novellikässäriini ja ilmaissut kiinnostuksensa, ja tapaamme keskustelun merkeissä muutaman viikon kuluttua. Tämähän ei nyt vielä tarkoita välttämättä yhtään mitään, mutta se on silti positiivinen asia. Novellikokoelma on oikeasti hyvä ja uskon että lukijoitakin löytyisi ihan kaupallisessakin merkityksessä. Mihinkään omakustanteisiin en kuitenkaan ryhdy.  Jotenkin tämä asia toi minulle taas ihan uutta puhtia ja merkitystä omaan tekemiseen. Ja kyllähän meistä jokainen haluaa jättää oman jälkensä tähän maailmaan, luulisin. En oikeastaan ymmärrä sellaistakaan, että kirjoitellaan vaan vuodesta toiseen pöytälaatikkoon. No toisaalta juu: tämä blogi on ollut yli 5 vuotta minun pöytälaatikkoni. Joskus mietin, että näistäkin saisi koottua kirjan, toki pienin reunaehdoin eli jotain pitäisi ehkä sensuroida. Henkilökohtaisesti tykkään lukea toisten kirjoittamia, päiväkirjamaisia pohdintoja. Ehkä joku muukin. La...

  Aina välillä mietin, että oispa ihanaa olla 30-40 v trendikäs tyyppi, joka asuu Helsingin arvoalueella ja käy ystävineen mm Flow-festivaaleilla. Ja sitten herään. 😁Mutta hyvinkin voisin olla tällaisen tyypin äiti. Mutta onhan se oikeasti imartelevaa olla joku Sanna Marin tai joku hänen hovistaan, ja näyttäytyä ja tulla kuvatuksi upeissa, trendikkäissä vaatteissa. Aika harva varmaan panee pahakseen sitä, että on kaunis ja saa ihailevia katseita osakseen, sekä naisilta että miehiltä. Sitten kääntöpuoleen: Suomi on pieni maa ja myös piirit ovat pienet. Instagramissa samat taiteilijat, laulajat ja näyttelivät seuraavat toisiaan ja tuntuvat olevan ainakin nopeasti katsottuna ystäviä keskenään. Mutta: aloin pohtia sitä, että esimerkiksi elokuvanäyttelijän työssä on paljon sellaisia paikkoja ja rooleja, joista oikeasti joutuu kilpailemaan. Eli koekuvausten kauttahan ne roolit jaetaan.  Voisi kuvitella, että pieni kateus ja katkeruus nostaa päätään, kun se kaveri saakin sen roolin,...

  Politiikka on aihe, josta ei juurikaan kannata kirjoittaa, jollei halua loputonta riitaa, väittelyä ja väärinymmärrysten sarjaa. Mutta nyt kirjoitan. Kuvassa silmälasit, joista jokainen pystynee päättelemään, kenestä aion ensimmäisenä kirjoittaa. Vinkkinä, että tämä sfinksimäisesti hymyilevä miesoletettu nostelee huonosti istuvia silmälasejaan alati, kun on jossain julkisessa esiintymisessä. Kyllä, pääministeri. Yleiskuva hänestä on, että on helposti ilmeisesti vietävissä vahvempitahtoisten toimesta ja se, että ei osaa myöntää virheitään, vaan jääräpäisesti pitää kiinni täysin valheellisistakin asioista. Huono itsetunto, tyhmyys ja jääräpäisyys on huono yhdistelmä. Nykyistä politiikkaa ja siinä toimivien ihmisten käytöstä ei voi enää normaalin kotikasvatuksen saanut ihminen ymmärtää. Valehdellaan ja vittuillaan aivan sujuvasti, eikä osata nähtävästi edes hävetä. Tämä maa on tosiaan luisumassa melkoiseen alhoon tällä menolla.  Nyt joku valopää oli ehdottanut, että työttömiltä...

  Tänä kesänä on tuttavapiirissä tapahtunut pari melko samankaltaista tapausta. Nämä mun ystävät olleet siis ainoita lapsia perheessään ja vanhemmat ovat olleet iäkkäitä ja melko samanikäisiä. Nainen ollut fyysisesti terveempi osapuoli. Mies on ollut sairaalloisempi, mutta silti kuolema on tullut yllätyksenä ja vähän shokkinakin, koska kaikki on tapahtunut nopeasti Jotenkin se tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aviopareista mies menehtyy aiemmin. Ainakin ikäluokassa 80 +. Mistäköhän sekin johtuu? Ovatko naiset lähtökohtaisesti terveempiä? Ja jos, niin miksi? Siksikö, että huolehtivat itsestään ehkä paremmin kuin samanikäiset miehet? Välillä sitä mietti, että miltä se tuntuu, kun olet yli 80 v, ja se aina vierellä ollut elämänkumppani onkin pois? Toisaalta tuossa iässä on jo ehkä tottunut luopumiseen ja sitä asiaa on ehkä käsitellyt mielessään monen monta kertaa. On se silti surullista. Toki joku voi olla helpottunutkin, ainakin jos puoliso on ollut kovin sairas jo ...

  Tämä viikko, joka nyt edennyt puoleen väliin, on ollut vähän epämääräinen tunnelmaltaan ja lisäksi olen nukkunut huonosti. Varmaankin viime viikon loppupuolen Eppu Normaali- jäähyväiskonsertti sekotti unirytmiä ja vähän muutakin. Olen jotenkin kauhean väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Jotenkin tuntuu, että asiat junnaavat paikoillaan ja mitään uutta ei ole näköpiirissä. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä Jos olisi ylimääräistä rahaa, voisi matkustella enemmän.  Myös tämä harrastusasia junnaa. Kirjoittamista siis toki aion jatkaa, mutta tätä kuoroasiaa vatuloin yhä. En vaan jotenkin edelleenkään tunne oloani kotoisaksi niiden ihmisten parissa. Vaikka suurimman osan kanssa tulen oikein hyvin juttuun. Silti oloni on jatkuvasti jotenkin vieras ja ulkopuolinen. Ehkä niitä ihmisiä on yhdellä kertaa liikaa omaan makuuni, jolloin tuntuu että happi katoaa ilmasta. Ja lisäksi suurin osa näistä minua vanhempia. Whatsup-ryhmässä on taas koko kesä toivoteltu hyvää nimipäivää ja hyvää syn...

  Olen sellainen kirjastossa kävijä, että useimmiten menen itsepalvelukirjaston puolelle ennen kirjaston avaamisaikaa ja palautan automaatille lainani ja sitten otan vähän summamutikassa palautushyllystä lukemista. Olin nuorena varsinainen kirjastofani, mutta jotenkin olen luisunut tällaiseen systeemiin, koska oman paikkakunnan kirjasto avautuu vasta keskipäivällä. No, luen siis iltaisin sängyssä. Nyt luin sellaista lainaamani kirjaa, jonka suomalainen kustannusyhtiö on julkaissut ja kirjoittaja on suomalainen, jo eläköitynyt näyttelijä. En nyt aio mainita kirjan nimeä, enkä kirjoittajaakaan, mutta kirja tosiaan julkaistu 2025. Se kerronta on oikein sujuvaa, mutta tarinan henki on kyllä jäänyt jonnekin 80-luvulle, jolloin tämä kirjoittajakin oli itse nuori. Päähenkilöt eivät puhu siten kuin nykyiset alle 30-vuotiaat puhuvat. Siksi siitä tulee vähän kiusallinen olo. Kirjoittaja selvästi kirjoittaa asioista tai maailmasta, jossa ei itse enää elä. Mukaan on ympätty myös musiikkimaailm...

  Se on jännä juttu, miten ihmiset kaunistelevat alkoholinkäyttöään. Kuitenkin, kun mennää "yksille", se ei juuri koskaan jää siihen yhteen. Sain yhden puolitutun vetämään herneet nenäänsä, kun nimitin eräitä pienimuotoisia festareita juoppojuhliksi. Ilmeisesti se sana "juoppo" ei miellyttänyt tätä henkilöä, koska hän aloitti esitelmöinnin siitä, mitä eroa on juoppoudella ja alkoholin kohtuukäytöllä. No, minun mielestäni se raja on häilyvä. Erittäin häilyvä.  Tämäkin tuttavani aina innokkaasti hehkuttaa hyviä, uusia ystäviä, joita on tullut veneilyporukoissa tai siis lähinnä vierasvenesatamissa. Joka hiton kuvassa ollaan jossain juomassa alkoholia ja kilistellään iloisen näköisinä viini- ja olutlaseja. Ja kyllähän monella käy niin, että kesäloman loputtua on vaikea laittaa se korkki kiinni.  En kirjoita tästä nyt siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin parempi ihminen tai hallitsevani itse alkoholin käyttöäni täydellisesti. En kuvittele enkä hallitsekaan. Olen juu...

  Elokuukin on pyörähtänyt käyntiin. Huomenna pitäisi lähteä Eppu Normaalin jäähyväiskeikalle (yhdelle niistä) ja ilmeisesti on luvattu sadetta. No, semmoista se on. Nyt on kuitenkin bändi, jonka musiikki kulkenut mukanani nuoruudesta asti, joten sadekaan ei haittaa. Livenä olen nähnyt heidät pari kertaa. Kerran Ruisrockissa ja kerran karjurokissa. Muuten ei kuulu mitään erityistä. Pari asuntoautopyörähdystä tosiaan takana ja hiukan kesärentoutumista rannan ravintoloissa. Jotenkin tämä kesä tuntuu jotenkin menneen ihan liian nopeasti. Bikinivartaloa ei tullut saavutettua, mutta en ole uinutkaan kuin kerran. Ai niin, minulla on nyt kävelymatto. Tai juoksumatto. Sillä juoksentelen aamuisin 10 minuuttia. Tuli ihan asian vierestä mieleen että jotenkin tuntuu että ihmisissä on nykyään kauheasti eroa, riippuen siitä, missä ympäristössä on elänyt. On tätä junttiporukkaa vittuilemassa keskustelupalstoilla ja haukkumassa kaikkea ja kaikkia ja sitten on näitä itseään älykkönä pitäviä, joilla...

  Maailmassa on nykyään paljon asioita, jotka menee itsellä ns yli hilseen. Mitä olen ihmisten kanssa keskustellut, niin en ole ainoa, joka hämmästelee nykymenoa. Tuntuu, että ihan kaikki tuotteistetaan. Se johtuu tietysti paljolti siitäkin, että nykyään kaikki on visuaalista. Koko ajan ihmiset kuvaavat, sekä toisiaan että lähinnä itseään. Näyttelijöitä riittää tässä maailmassa. Näillä mielipiteilläni ei välttämättä saa kauheasti ystäviä. Kestän sen. Mutta oikeasti välillä vaan täytyy sekä ihmetellä että järkyttyäkin ihmisten itsekritiikittömästä rohkeudesta  ja huimapäisyydestä. Tavallaan sen ei pitäisi minulle kuulua, mutta kun asiat leväytetään kaikkien näkösälle, niin tuleehan siihen reagoitua.  Viimeisin järkytys oli tosiaan henkilö, sanotaan nyt tuttava, joka oli siis julkaissut, todennäköisesti omakustanteisesti, kirjan. No, luovuus on aina mukavaa ja tärkeää. MUTTA: ennen kuin ensimmäistäkään myyntiä oli tapahtunut, niin hän jo julkaisi videon. Hyvin meikattuna hä...

  Sateinen Unikeonpäivä valkeni aamulla. Viime viikolla oltiin muutama päivä asuntoautolla liikenteessä. Oli mukavia kohtaamisia. Kuten mm oltiin kylässä mun aikuisella pojalla. Aivan ihanaa oli pitkästä aikaa nähdä häntä. Tapasin myös lapsuusajan naapurin, jonka kanssa ollaan kyllä pidetty yhteyttä facessa, mutta ei olla nähty moneen vuosikymmeneen ihan livenä. Käytiin drinksuilla. Samoin tapasin erään opiskeluaikojen tutun. Hän tuli kylään asuntoautollemme matkaparkkiin. Syötiin yhdessä. Parit treffit tuttavien kanssa meni pieleen. Kaikilla on omat, välillä joustamattomatkin, aikataulunsa, joten aina ei voi onnistua. Ja meillä oli tosiaan vain muutama päivä aikaa, koska yrittäjämiehelläni taas työt puski päälle tällä viikolla. Silmien kanssa on taas ongelmia. Näkö päätti taas romahdella tänäkin kesänä. Jälkikaihi leikattiin viime vuonna toisesta silmästä. Toinen jätettiin laseroimatta. Osin siksi, ettei se ollut vielä niin paha ja osin siksi, että yksityisellä puolella lysti maks...

  Yksi aikuisista lapsosistani kihlautui tällä viikolla avomiehensä kanssa. Kävimme sen kunniaksi syömässä ja jäätelöllä. Tiesin odottaa ko. tapahtumaa, koska pikkulinnut olivat laulelleet ja vähän aikasemmin. Olen iloinen. Vävypoika on mukava ja kunnollinen. Hyväkäytöksinen ilman ylimääräistä itsetehostusta. Uskon, että heillä on kaikki mahdollisuudet rakentaa onnellinen ja pitkä parisuhde, Ja molemmilla osapuolilla jo sen verran aiempaa seurustelusuhdehistoriaa, että tuskin tulee tarvetta kokeilla että olisiko se ruoho vihreämpää jossain toisaalla. Kaikkea hyvää heille siis!💗

  Olen aiemminkin kirjoittanut tuosta julkaisukynnyksestä ja kustantamojen julkaisuohjelmista. Että mikä heille sopii ja mikä ei. Sen tiedän, että varmasti käsikirjoituksia tipahtelee ja tarjoillaan heille luettavaksi todella paljon ja vain murto-osa päätyy julkaistavaksi. Toisaalta välillä tekisi mieli kysyä, että miten he laskevat tätä kannattavuutta ja kuinka paljon on oletetusarvo sille, mikä on myyvää?  Esimerkiksi omaelämäkerrat ovat ihan kiinnostavaa luettavaa. Kerran. Itselläkin makaa kirjakaapissa mm Kimi Räikkösen kerran luettu elämänkerta, jota en saa menemään eteenpäin edes Vintedissä. Ja on paljon muitakin vastaavia. Onko se sitten oikeasti kannattavaa toimintaa kustantamoille vai halutaanko herättää vain huomiota? Tai jonkun Big Brotherista uransa aloittaneen tyypin elämänkerta? Henkilö iältän ehkä 40 v, jos sitäkään? Kuinka moni sen haluaa lukea, koska hänen elämäänsä pystyy seuraamaan muutenkin. Just asking. Julkaiskaa kunnon kirjoja!

  Mietin tuossa äsken monenmoista, kun kuljeskelin koiran kanssa rantaraitilla. Mm sitä, että haluaisin kyllä, että meillä olisi vene. Sellainen moottorivene, jolla pääsisi joskus merelle huristelemaan ja jonnekin satamaan vaikka syömään. Meillä on ollut vene jonkin aikaa, kun lapset oli pieniä. Silloin olin yrittäjä, ja aika vähän sillä sitten reissattiin. Eikä oikein ehkä osattukaan kunnolla. Oltiin kyllä oltu jollain saaristolaivurikurssilla, mutta jostain syystä se muistaakseni jäi kesken. Kun olin lapsi, meillä oli sellainen vene, jossa oli keskimoottori. Sillä huristeltiin järvellä. Edesmenneen exän kanssa meillä oli myös vene. Sillä mentiin joskus Vesijärvellä ja mies kalastikin. Mistään purjeveneistä en välitä. En osaa purjehtia ja varmaan pamahtaisi jokin puomi päähän, jos sellaiseen joutuisin. Toki se näyttää hienolta, kun jotkut oikeasti tietävät, mitä tekevät kaikkien purjeiden ja muiden liinojen ja hienouksien kanssa. Mutta, tosiaan vesielämää oli enemmän ns entisessä ...

  Nyt on ilmassa jotain erityistä. Jos osaisin uskoa jumalaan, kiittäisin häntä, mutta koska epäilen, niin kiitän sitten koko Universumia ja henkimaailmaa noin muuten. Syy, miksi tuntuu siltä, että on jotain erityistä, joka on hyvää, on se, että tietyt asiat ovat äkkiä jotenkin menneet eteenpäin.  Selitän: viime aikoina olen kirjoittanut runoja. Novellikokokoelmani on lähetetty eteenpäin, kuten olen aiemmin kertonutkin. Edelleen käytän runojeni koelukijana hyvää ystävääni. Novellikokoelmaani puolestaan koeluki kaksi hyvää ystävääni. Nyt sitten huvinpäiten laitoin runoja omalle fb-sivulleni (jota me useat keski-ikäiset ja sen ylittäneet käytämme yhä aktiivisesti). Runoista tykättiin. Aika paljonkin. Siitä tyylistä (sarkastinen, liioittelevakin) varsinkin. No nyt eräs tuttu toisesta harrastuksesta kysyi, että saisiko erään runon, josta piti eityisesti, niin esitellä eräässä ystäväporukassa ja siten, että kertoo että kenen runo se on. Suostuin tottakai. Tämän otin siis hyvänä enn...

  Mietin toissailtana, kun olin siellä taidenäyttelyn avajaisissa, että jänniä tuntemuksia voikin tulla isossa ihmisjoukossa. Meitä oli varmaan yli 200 ihmistä paikalla ja tilaisuus oli kaikin puolin hienosti järjestetty. Mutta tosiaan: olin siinä ihmisjoukossa ja mietin että miten vaivaannuttavaa on se, kun toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät viihtyvänsä ja olevansa kuin kalat vedessä. Osa tietysti onkin. Ja osa on näyttäytymässä. Itse koen aika raskaana small talkin ja sosiaalisen seurustelun. Tai sanotaan näin, että on ihan mukavaa jutella niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntee jonkinlaista sielunkumppanuutta. Enkä tarkoita mitenkään romanttisessa mielessä. Mutta raskasta on niiden kanssa, joiden juttuja ja persoonaa et vaan oikein jaksa. Semmoinen loputon höpötys on kuluttavaa. Tai se, kun joku vaan puhuu itsestään. Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja juu, me esiinnyimme siellä. Se oli mukavaa.

  Nyt on muutama päivä vähän vietetty leirielämää asuntoautolla. Aurinkoa on saatu ja viiniä juotu. Oli kiva tulla kotiin, kun olin lähtiessä jättänyt kodin siistiksi ja myös viilennyksen päälle. Ja nuoriso oli käynyt välillä katsomassa, että kaikki kunnossa. No, ruoho oli ylipitkää ja saakin nyt olla, koska tarjolla paljon valkoapilaa pörriäisille. Helteistä on ollut. Eilen luin ison kasan lukematta jääneitä sanomalehtiä. Telkkaria en katsonut kertaakaan tämän pidennetyn viikonlopun aikana. Lehtiä lukiessa huomasin, että taas on ollut paljon tapahtumia, on musiikkia ja viinijuhlia. Toisaalta ihmetyttää, että miten ihmisillä riittää kaikkeen rahaa. Mutta eihän yksi ihminen kaikissa niissä tapahtumissa käykään, joita kuvissa esitellään. Vaikka se siis tuntuu välillä siltä. Itse pitäisi oppia olemaan tyytyväisempi kaikkeen siihen hyvään, mitä on. Olen aika peruskateellinen, myönnän sen. Ajattelen usein, että kaikilla muilla on enemmän kuin minulla. En tiedä, mistä ajatus oikein kumpu...

  Katsoin eilen elokuvan Sebastian. Se on vuodelta 2024, ja kertoo siis nuoresta kirjailijanalusta, joka etsiessään inspiraatiota toimii maksettuna seuralaisena. Melko rohkeasti on kuvattu homomiesten kohtaamisia. Ihan siis maaliin asti mennään. Ei ole kyllä mieshuoranakaan kovin helppoa, monenlaista asiakasta tulee vastaan, jopa pelottaviakin tapauksia. Elokuva löytyy Areenasta. Se, miksi otin tämän elokuvan yhdeksi tämän postauksen aiheeksi, on se, että siinä oli suuressa roolissa myös kirjoittajan työn ja sen raadollisuuden kuvaus. Tämä kirjailijan alku, 25-vuotias Max (roolissa Ruaridh Mollica), tosiaan kirjoittaa romaania, autofiktiivista sellaista. Autofiktiivinen tarkoittaa kirjallisuuutta, jossa kirjailija esiintyy osana tapahtumia. Tässä tapauksessa Maxilta alkaa mennä jotenkin todellisuus ja kuvitelmat hiukan sekaisin omassa päässä. Kustantaja vaatimuksineeen sekoittaa lisää pakkaa ja luo paineita. Tuntuu kohtuuttomalta osa näistä vaatimuksista, mutta toisaalta kyseessä o...

  Juhannuskin oli ja meni. Itse oltiin vuokramökillä Kustavissa, peräti 6 päivää. Seitsämäs päiväkin olisi saatu olla, mutta ainakin itselle tuli mökkikiintiö täyteen. Lisäksi pakkaamisessa ja purkamisessa kului tuhottomasti aikaa, koska halusin viedä omat petivaatteet. Mies puolestaan on aina varautunut ydinsotaan, eli meillä on ruokaa ja kaikkea muutakin joka paikassa mukana ihan liikaa.  Mökki oli kivassa paikassa. Meri heti nenän edessä ja oli mukavan rauhallista. Ja saunassa hyvät löylyt. En silti halua sinne mökille enää uudestaan. Siellä oli  muovinen kokolattiamatto ja paljon tekstiilejä, ja ainakin  vaatteet alkoivat haista kesämökiltä, eli pyykättävää riitti kotosalla. Tästä saa sen kuvan, että olen aivan siisteysintoilija. Sitä en ole, mutta olen jotenkin hajuherkkä. En siis hajuvesille vaan lähinnä just epämiellyttävät hajut kuvottavat. Rasva, lika, ummehtunut ilma... näin esimerkkinä. Paluumatkalla käytiin hampparilla eräässä paikassa, joka oli jonkinlai...

  Alan jotenkin pikku hiljaa ymmärtää sen, kun sanotaan että vanhat ihmiset muistelevat mielellään menneitä. Itselläkin alkaa olla vähän samanlaisia oireita. Se on totta, että kaukaisia asioita ilmeisesti muistaa paremmin kuin lähivuosina tapahtuneita. Muistaa oikein hyvin erilaisia tunnetiloja vaikkapa kouluajoilta, ensimmäisestä työpaikasta, ensimmäisestä parisuhteesta jne. Sitten taas saattaa olla aukkoja muistissa vaikkapa siltä ajalta, kun lapset oli pieniä. Ja monelta muultakin ajalta. Muistaa vain välähdyksiä. Tänä aamuna hokasin taas aamulenkillä senkin, että pitäisi tosiaan olla armollisempi itseäänkin kohtaan. Miksi ihmeessä sitä asettaa itselleen aivan kummallisia vaatimuksia? Ei voi vaikkapa kuusikymppisenä tehdä aivan samoja asioita kuin 30-40 vuotta aiemmin. Eikä voi näyttää samalta kuin monta vuosikymmentä sitten. Eikä edes samalta kuin 10 vuotta sitten. Vaikka itsestään kannattaa pitää huolta, niin kyllä täytyy hyväksyä sekin, että kroppa vanhenee. Tai ainakin helpo...

  Olen miettinyt tätä asiaa ennenkin ja viimeksi tänä aamuna. Nimittäin sitä, että en lumoudu sellaisista asioista, joista naiset ehkä tavallisesti lumoutuvat.  Yritän selittää: naisvaltaisessa kirjoitusryhmässämme joku suositteli erästä kirjaa ja oli ihastunut mm kerronnan eri tasoihin. Ymmärrän kyllä sen, mitä hän tarkoitti. Eli että jostain kirjasta saattaa löytää paljon erilaisia merkityksiä ja näkökulmia. Symboliikkaa, lainauksia, vertauksia, samaistumispintaa. Minusta vaan tuntuu siltä, että olen ihmisenä aika suoraviivainen vaikka mutkikas muuten olenkin. En lumoudu eikä minua kauheasti liikuta eikä kiinnosta sellainen tietynlainen vaikealukuisuus. Ei vertauskuvat eikä liiallinen brassailu jollain kirjoittajan omalla knoppitietoudella, jossa helposti nostetaan esiin asioita, joita vain piiri tuntee ja tunnistaa. Olen ehkä jollain tavalla juntti. Esimerkiksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka muistavat sekä lukemiensa kirjojen nimet että kirjailijoidenkin nimet. En ymmä...

  Olen miettinyt tuota ulkopuolisuuden tunnetta. Esimerkiksi minulla on yksi sellainen harrastus, josta periaatteessa pidän, mutta siinä ryhmässä minulla on hyvin usein ulkopuolinen olo. Kun lähden yhteiseen tapahtumaan, niin vielä matkalla saattaa olla ihan hyvä ja itsevarma olo, mutta perille päästessä minusta jotenkin valahtaa pois puolet. Olenkin äkkiä epävarma ja jotenkin tunnen oloni sosiaalisesti kömpelöksi tai sitten käyttäydyn jotenkin ylienergisesti. Eli yli-yritän.  Eilenkin tuli hiukan se fiilis, ja siihen ei juurikaan ollut mitään syytä. Minua halattiin ja juttelin monen kanssa. Voihan olla, että tämä tunne on jotenkin jäänyt päälle jostain aiemmista kokemuksista, joita ei enää ole, joten voisin ehkä pikkuhiljaa lopettaa tällaiset tyhjänpäiväiset ulkopuolisuuden olotilat, joille ei ole olemassa mitään todellista syytä, vaan se on opittu tapa. Sen sijaan  voisi vain keskittyä kaikkeen hyvään.

  Aloin miettiä tässä kirjoittamista ylipäänsä. Mielestäni useimmilla ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ainakin itselläni on tämä tarve. Ja nythän se on aina tietoinen riski, että yrittää saada kirjoituksiaan julkaistuksi. Joudut altistumaan sille, että joku muu päättää puolestasi, onko uutuusarvoa ja kiinnostavuutta niin paljon, että kannattaa julkaista. Toki ymmärrän, että julkaisukynnyksen ylittäminen taitaa muutenkin olla melkoista arpapelia. Jollain tavalla en ymmärrä sitäkään, että jotkut ihmiset kirjoittavat koko elämänsä ainoastaan pöytälaatikkoon. Toki päiväkirja on sitten taas ihan eri asia. Olisi mukava tietää, millaiset ihmiset niitä tekstejä kustantamoissa lukevat. Toivottavasti monenlaiset ja toivottavasti yhtä tekstiä lukee useampi kuin yksi, ennen kuin päätöksiä tehdään. Ja toivottavasti on monen ikäisiä lukijoita ennen päätöstentekoa. Parikymppistä kiinnostaa taatusti ihan toisenlaiset tekstit kuin vaikka kuusikymppistä. Itse asiassa en tiedä, kuinka ...

  Hain viikonloppuna postista lähetyksen, jossa oli lisää vauva-aikaani ja adoptiotani koskevia papereita, jotka minulle oli lähetetty kirjattuna kirjeenä. Mitään erityistä uutta infoa ei enää tullut siihen, mitä jo ennestään tiesin. No, ehkä se, että oli mukana pari biologisen äitini kirjettä sosiaalilautakunnalle sekä kirjattuna se tieto, että biologiseksi isäkseni oletettu mies oli jossain kohtaa kieltänyt sen, että olisi isäni. Tosin kun tapasimme, kun olin jo aikuinen, hän ei mitenkään kyseenalaistanut asiaa.  Biologisen äitini kirjeitä lukiessani toki huomasin, että hän oli käsitellyt asiaa hyvin järkevästi ja tietyllä tavalla varmasti teki päätöksensä minun pois antamisestani juuri sen takia, että oli ylikuormitettu monin tavoin. Eli oli sekä kolmen lapsen yh että yritti käydä myös töissä. Olen kyllä tuntenut häntä kohtaan välillä myös vahvaa vihaa. Se taas ei liity niinkään siihen, että hän antoi minut pois, vaan lähinnä siihen, että oli myöhemmin jotenkin näitä asioit...