Tohtori Höyhen

  Tänään minulla oli aika hammaslääkärille tarkastusta varten. Vähän jännittikin. Nuorenpana en juurikaan pelännyt hammaslääkärillä käyntiä, koska aika harvoin oli mitään korjattavaa. Vanhemmiten olen tullut vähän kipuherkäksikin ja olin jo asennoitunut siten, että reagoin heti, jos vähänkin tuntuu epämiellyttävältä.En  voi sietää sellaisia hammaslääkäreitä, jotka ovat jotenkin kovakouraisia. Ja myöskin epäilyttää vahvasti, jos kohdalle osuu kandi. Tiedän kyllä, että heidänkin pitää harjoitella, mutta ei kiitos minun suussani. Minulla kävi kyllä tuuri. Hammaslääkäri oli nainen ja hän oli hyvin uskottavan oloinen, vaikka olikin nuori. Pahinta ehkä mitä voi olla, on epävarma lääkäri. Hampaat kuvattiin ja tutkittiin. Ei ollut paikattavaa. Yksi lohkeama , jota seurataan.  Puhuin päänsäryistäni. Lääkäri sanoi että hampaissani on jonkin verran kulumaa, joka tarkoittaa sitä, että todennäköisesti narskuttelen hampaita nukkuessani ja myös päänsäryt voivat johtua siitä narskuttelus...

  Ursan sivuilla luki, että aurinko on tähti, jota maa kiertää. Koko avaruus on ihan käsittämätön. Ja mielenkiintoinen. Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa auringosta tai kuusta, vaikka tämä asia hyppäsikin silmieni eteen, kun etsin kuvaa auringosta somistamaan seuraavaa kirjoitusta. Kun olin sunnuntaina lähettänyt suurin toivein käsikirjoituksen kustantamoon, olikin äkkiä tyhjä olo. Ihankuin lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Tuli tunne, että mitä nyt. Yksi projekti on päätepisteessään. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, että tulee uusia projekteja. Ja osaan yhä kirjoittaa. Sekin on jännä asia. Joskus tulee tunne, ettei päässä ole yhtäkään uutta ajatusta tai ainakaan sellaista, joka kannattaisi kirjoittaa talteen. Mutta sitten kun vaan alkaa kirjoittamaan, niin huomaakin että sanoja ja lauseita tulee, ja äkkiä koossa onkin kokonaisuus. Se on kyllä niin totta, että kirjoittamisesta on moneksi. Se on ase, kun taistelet elämän epäoikeuksia vastaan. Ja se on ihan ääretön Graal...

  Nyt on ensimmäinen kesäkuuta. Minulla on vähän hutera olo. Ilmeisesti pitkästä aikaa asentohuimausta. Tai no, ei maailma pyöri, kuten asentohuimauksessa, mutta hiukan huimaa ja niska jumissa. Ehkä olen saanut vetoa tai jotain. Eilen oltiin ulkona. Leikkasin ruohoa ja nuoripari tuli kokoamaan terassikatosta. Eilen olin itselle tärkeä päivä. Nyt ei lähipiirissä ollut mitään koulujen päättäjäisiä tai juhlia, mutta päivä oli toisessa mielessä tärkeä: Lähetin nyt novellikokoelmani kustantajalle. Niitä tekstejä oli nyt 19 eikä 20, kuten suunnittelin, ja oikeastaan tuntuu että tämä on just hyvä näin. Eilen luin vielä kahteen kertaan tekstit ja täytyy yhä sanoa, että ne naurattavat minua yhä, vaikka olen ne itse kirjoittanut ja lukenutkin moneen kertaan. Pidän kyllä ihmeenä sitä, jos kustantajaa ei löydy. Kaikissa noissa teksteissä on pointtina oikeastaan se, että niissä kiinnitetään huomiota juuri siihen, miten erilaisia rooleja me ihmiset esitämmekään. Sellaista sataprosenttisen vilpit...

  Eilen sain valmiiksi toiseksi viimeisen novellin. Minulla oli siis tavoitteena kirjoittaa valmiiksi 20 novellia, jonka jälkeen aion lähettää ne johonkin kustantamoon. En ole vielä päättänyt, lähetänkö yhteen vai kahteen vai useampaan. Minulla on itselläni melko itsevarma olo siitä, että joku kustantamo kiinnostuu julkaisemaan. Toisaalta sisäinen pessimistini on ennenkin todennut, että elämässä liian usein asiat menevät täysin eri tavalla kuin mitä itse mielessään on kuvitellut. Noista novelleistani sanon nyt sen, että minusta ne ovat hemmetin hyviä ja hauskoja. Ne ovat vähän nyrjähtäneitä ja kaikki erilaisia keskenään. Ihmettelen, jos niistä ei kiinnostuta. Täytyy nyt laittaa varpaat ja sormet ristiin.  Noissa teksteissä on sekin hyvä puoli, että olen varsinkin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoittanut niin paljon, että enää ei ole mitään pakko ympätä koko maailmankatsomustaan yhteen tekstiin. Se ehkä on esikoiskirjailijoiden suurin ongelma, että siitä ekasta kirja...

  Viikonloppuna oltiin puolison kanssa vähän viihteellä. Ensin ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja sitten katsomassa bändiä. Kolmas nainen oli soittamassa. Hyvä keikka. Vähän resupekkojahan he ovat, mutta miksi luopua tutusta ja turvallisesta tyylistä. Biisit on silti hyviä. Kävin tuossa huvikseni vähän ärsyttämässä ihmisiä paikkakunnan fb-sivulla. Tai oikeastaan  ei ollut tarkoitus ärsyttää, mutta ainahan joku ärsyyntyy. Kirjoitin siis aiheesta "mikä on lempikauppasi tällä paikkakunnalla"?  Tai siis kysyin, missä päivittäistavarakaupassa on mielestäsi ystävällisin palvelu. Kerroin oman kokemukseni ja kerroin myös, missä on ynsein palvelu. Minun suosikkikaupassani tulee olo, että on aina tervetullut. Kaikki henkilökunnasta tervehtivät. Sitten taas on kauppa, jossa tulee se tunne, että henkilökunnalla ei ole kovin hyvät fiilikset. Melkein kaikki ovat totisia ja eivät juurikaan huomioi asiakasta. Kuten arvata saattaa, kaikki ihmiset eivät taaskaan lukeneet kysymystä. Joku ...

  Alkoi oikein mietityttää, että miksei ihminen kuuntele enemmän sisäistä ääntään, vaan tekee ratkaisuja ihan vääristä syistä. Tämä ajatus tuli siitä, kun nyt aamulla muistin, että olen tosiaan kirjoittanut enemmän tai vähemmän siitä saakka, kun opin kirjoittamaan. Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja kotonakin kirjoitin.  Muistan, kun äitini oli kylvyssä ja menin lukemaan hänelle uusinta tekstiäni. Olin ehkä 8-9 v. Olin kirjoittanut näin: "laiha ja pyylevä mies".., jolloin äitini sanoi, että ei voi olla samassa lauseessa samaa henkilöä kuvaillessa adjektiivit laiha ja pyylevä. Ihmettelin että miksei. Kunnes minulle selitettiin, että pyylevä tarkoittaa samaa kuin hiukan ylipainoinen. Olin sekoittanut keskenään sanat pyylevä ja pälyilevä. Teini-iässä ja nuorena aikuisena kirjoitin maailmantuskaisia runoja. Siihen aikaan kirjoitettiin myös pitkiä kirjeitä. En oikeastaan tiedä, miksen valinnut kirjailijan uraa. Ehkä ajattelin, etten osaa ja pysty tai sitten ajattelin että ei...

  Fb-tuttava on Pariisissa lomalla, ja olen seurannut hänen seikkailuaan innolla. Itse olen tässä kaupungissa ollut kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin viikon, toisella kerralla kolmisen päivää. Pariisi on ihana ja nyt näitä tuttavan kuvia katsoessani se koko ihanuus oikein palautui kunnolla mieliin. Pariisi ruokkii minussa ihan kaikkea: nostalgiankaipuuta, romantiikankaipuuta...aivan kaikkea. Kaiken kauneuden, rumuuden ja rosoisuuden keskellä se muistuttaa ihmistä juuri siitä, että me ollaan itsekin palanen ja jatkumo koko maailman historiassa. Se tunne on tärkeä ja ihana. Pitänee alkaa itsekin suunnitella matkaa.  Ja en tosiaan kuvittele, että ranskassa kaikki olisi parempaa kuin meillä, mutta se tapa elää on jotenkin parempi. Ihmiset keskittyvät omaan elämäänsä eivätkä toisten kyttäämiseen ja kadehtimiseen, kuten suomessa tuntuu olevan tapana. Toki siellä kuljetaan myös jälkijunassa monessa asiassa. Esimerkiksi ex-poikaystäväni sisko oli suhteessa ransakalaisen miehen...

  Yksi ihanimpia tv-ohjelmia on Unelmia Italiassa, joka kertoo Ellen Jokikunnaksen, Jari Raskin sekä heidän Ralph-poikansa elämästä kakkoskodissa Italiassa. Tietenkin ohjelma käsikirjoitettu, vaikka onkin dokumentti, mutta onhan tuo aivan ihanaa elämää. Molemmat ovat tosi aikaansaavan tuntuisia ihmisiä, ja näköjään myös remonttitaitoisia, ja kaikki tuo kauneus hivelee silmää. Ellen tosiaan osaa sisustaa. Ja ainakin sarjan perusteella myös parisuhde toimii. Molemmilla yhteensopiva huumorintaju. Ihminen näkee aina lopputuloksen eikä ehkä aina muista, että ei tällekään parille mikään ole tullut ilmaiseksi. Molemmat ovat tehneet paljon töitä, opiskelleet Italian kielen ja olleet yhdessä myös sisukkaita ja kärsivällisiä senkin suhteen, että lopulta kansainvälinen adoptiokin toteutui. Perhe vaikuttaa onnelliselta. Enkä taida olla ainoa nainen, joka pohtii, että missä nuo Jari Raskin tyyliset heput piileksivät omassa nuoruudessa. Hänen kaltaisilleen miehille olisi kyllä paljon tilausta.😍...

                                                                 Kuvassa sähkölamautin. Tänään mietin mm sitä, että miksi me ihmiset olemme usein niin herkkiä, että jätämme tekemättä meitä kiinnostavia asioita vain siksi, että pelkäämme kritiikkiä? Itsekin  kritisoin monia asioita tässä blogissani, mutta enpä usko, että kukaan jättää sen takia tekemättä asioita, jotka kiinnostavat. Se kritiikki alkaa olla raskasta ja lamauttavaa silloin, kun kokonainen ryhmä kääntyy kyseenalaistamaan. Niin hienoa (kai) on se, että on monenlaisia erikoisasiantuntijoita, joilla esittää kommentti tai tutkimustulos lähes kaikkeen, mutta se ei saisi vaikuttaa liikaa omaan tekemiseen.  Mietitäänpä nyt vaikka kirjoja tai taidetta. Jos tykkään jostain kirjasta, minulle on kyllä täysin yhdentekevää, millaiseksi joku "asiantuntija" on sen ar...

  Kuvassa on kastemato eli liero. Sopii hyvin kuvittamaan tätä kirjoitusta. Tarina alkaa: Yhtenä aamuna meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun., kun luin paikallislehteä. Siellä esiteltiin erästä taideprojektia, joka liittyi erääseen purkutaloon. Kyseessä siis talo, joka aiotaan purkaa  hotelliviritelmän tieltä ja kaikki asukkaat ovat muuttaneet sieltä pakon edessä pois. Tosin heille onneksi tarjottiin mahdollisuus muuttaa ihan vartavasten rakennettuun kerrostaloon. Yksi tuttavani on yksi muuttajista ja hän on kyllä tyytyväinen uuteen kotiinsa. No, se miksi meinasi kahvit purskahtaa keittiönpöydälle, oli se, että eräs tässä taideprojektissa mukana oleva on henkilö, joka aiemmin tällä paikkakunnalla viran puolesta oli hyvinkin valmis mm siihen, että rakennettaisiin kauniille luodolle tornitaloja varakkaille ostajille. Toinen vastaava projekti oli sellainen, että eräs metsäalue tultaisiin tuhoamaan siksi, että sen tilalle saataisiin tehtyä kauppa. Se luodolle rakentaminen on jään...

  Seuraan yhtä orkidearyhmää. En nykyään kommentoi siellä, mutta kiusaan itseäni välillä ärsyyntymällä niistä ohjeista. Sen lisäksi, että siellä riidellään siitä, miten sana "orkidea" kirjoitetaan, ja vittuillaan niille, jotka kirjoittavat vaikkapa että Orgidea, niin siellä annetaan läjäpäin ohjeita, joista osa on ihan ok, osa vain selvästi itse keksittyjä tai väärin ymmärrettyjä. Sen lisäksi, että olen nokkava ja ylikriittinen ihminen, olen myös kärsimätön eli en jaksa sellaista turhaa ja ylimääräistä tuhertamista, josta ei ole mitään hyötyä, pelkästään vaivaa.  Mutta asiaan: Minulla on itselläni tällä hetkellä 4 orkideaa. Vanhin niistä ehkä 10 vuotta, jopa ylikin. Minulla ne ovat läpinäkyvässä muoviruukussa, jossa reiät pohjassa. Se on siis se ruukku, jossa olen ne ostanut tai saanut. Muoviruukku puolestaan on läpinäkyvässä, lasisessa suojaruukussa. Hoidan orkideoitani siten, että kerran viikossa lasken sen muoviruukun läpi vettä, jonka jälkeen orkideat ovat tiskialtaassa, ...

  Ihmisen muisti on kyllä jännä juttu. Välillä sitä muistaa erittäin hyvin täysin epäoleellisia asioita, mutta ei sellaisia oikeasti tärkeitä. Esimerkiksi ajalta, jolloin lapset olivat pieniä, muistaa yllättävän vähän. Ihankuin olisi katsellut itseään jotenkin ulkopuolelta. Ehkä se liittyy ruuhkavuosiin? Monella muullakin on kuulemma sama. Aamulla mietin koiralenkillä, että minulla kävi kyllä nuorena tosi hyvä tuuri ns parhaan ystävän kanssa. Ollaan tutustuttu koulussa, oltiin ehkä 11-vuotiaita, ja edelleen pidetään yhteyttä ja nähdäänkin välillä, vaikka asutaankin yli kolmen tunnin automatkan päässä toisistamme eli aivan eri paikkakunnilla. Ystäväni jäi asumaan kotiseudullemme, minä lähdin jossain vaiheessa maailmalle. Ainakin tyttöihmiselle sellainen paras kaveri on tärkeä juttu. Varmaan tietysti pojallekin. Vai ovatko pojat enemmän laumaihmisiä? En tiedä. Kuitenkin oli hienoa, että minulla oli ystävä, jonka kanssa kävimme läpi asioita ihan varhaisteini-iästä lähtien. Kuukautiset...

  Flunssa on kestänyt toista viikkoa, ja tehnyt mm sen, että nyt ei oikein jaksa synnyttää tekstiä ( tarkoitan niitä novelleja). Normaalisti jollain koirankävelytyslenkillä mielessä alkaa pyöriä joku asia/teema tai usein myös jokin hassu nimiyhdistelmä, joka alkaa itseä huvittaa, ja sitten teksti vain syntyy. Yleensä kirjoitan ensin ihan ruutuvihkoon ja siitä sitten kirjoittamaan ja muokkaamaan läppärillä. Mutta eiköhän se luovuudenkukka taas aukea, kun loputkin pöpöt katoaa kehosta. Olen edelleen pohtinut paljon näitä äitiasioita. Koko hommahan aktivoitui, kun kävin Pelastakaa lapset ry:n toimistolla lukemassa itseäni koskevia papereita. Tai itseasiassa työntekijä siellä luki niitä minulle ääneen (olikin muuten sellainen henkilö, nuorehko nainen, että meillä jotenkin heti natsasi kemiat hänen kanssaan), ja osan niistä sain kotiin mukaan, osa lähetetään kirjattuna kirjeenä myöhemmin.  Siskopuoleni kanssa asioista jonkin verran keskusteltuani olen vain lähinnä turhautunut. Hän ...

  Nyt onkin ollut pari viikkoa taukoa blogin kirjoittamisessa. Aika on mennyt sekä flunssaa sairastaen että novelleja kirjoittaen. Tässä on ehtinyt olla myös pari juhlapäivääkin eli Vappu ja Äitienpäivä. Vappu oli mukava. Vapunpäivänä Pepe Willbergin konsertti ja sen jälkeen hiukan kaupungilla hengailua ystävän kanssa loistavassa säässä.  Äitienpäivä oli myös huippu. Poika soitti aamulla ja osti minulle lahjaksi haluamani lenkkarit. Päivällä oltiin lounaalla kylpylässä miehen, toisen tyttären ja tämän avopuolison kanssa. On aina ihanaa vähän laittautua ja lähteä sen jälkeen valmiseen pöytään syömään. Toinen tytär ei tullut kotiin äitienpäivänä, koska oli töissä. Lähetti kyllä onnitteluviestin (isänsä kehotti lähettämään). Novellien kirjoittaminen jatkunee.

  Putkahti mieleen jostain eräs juttu, josta en siis juurikaan tiedä mitään omakohtaisesti, kaukaisesti sivusta seuranneena tietysti jotain. Eli nyt puhutaan huumeista. Eikä nyt mistään nistiluolista vaan näistä huumeita sekä käyttävistä että välittävistä julkisuuden henkilöistä. Ei nimillä, koska ei kiinnosta mitkään kunnianloukkaussyytteet, mutta jokainen lehtiä lukenut osannee päätellä. Tämä eräskin entinen huippu-urheilija, jolla ollut kai aina enemmän tai vähemmän ongelmia päihteiden kanssa, jos vuosien aikana esiintulleisiin uutisointeihin on uskomista, on nyt saanut rikostuomion.  Silti hän on ennen tuomiotaan elänyt hulppeasti. Upeat asunnot, tyttöystävät, vaimot ja perhekin on lisääntynyt. Nyt sitten ero lopulta tullut ja ukko linnassa, ja rouva toimii hyvinvointiyrittäjänä ja hoitaa lapsiaan ja kaikki näyttää päällisin puolin sujuvan. Uusi miesystäväkin esitelty.  Sitä vaan aloin miettiä, että pakkohan näiden tämäntyyppisten rouvien on ollut tietää, mitä kautta ...

  Olen myös miettinyt, sitä että mikä saa ihmisen käyttäytymään siten, että tosiaan uskottelee itselleen, että jokin asia omassa elämässä on ollut todella hyvin, vaikka ei ole oikeasti ollut hyvin? Kirjoitinhan tuossa joku aika sitten, että siskopuoleni on kuvitellut itselleen onnellisen lapsuuden ja käyttäytyi yhteistä synnyttäjäämmekin kohtaan siten kuin tämä olisi ollut mitä loistavin äiti. Sen verran olen ollut hänen (äitimme) kanssaan tekemisissä, vaikka minut muualle adoptoitiinkin, että ei kyllä ollut loistava äiti. Toisaalta: voihan olla niinkin, että sisarpuolellani on lehmät hermot. Itselläni ei ole. Tietenkin on usein on hyötyä siitäkin, että omaa valikoivan kuulon. Ja vielä parempaa se, että olisi niin tyhmä ettei ymmärtäisi loukkaantua tai suuttua mistään. Jotenkin nyt vähän kettuunnuin siitäkin, että kun kerroin siskopuolelleni, johon en yleensä pidä yhteyttä, että olen nyt tutustunut omaa lapsuuttani koskeviin papereihin, niin jotenkin hän sivuutti sen asian ja ehdot...

Minulla on varmaan menossa nyt jokin ajanjakso elämässäni, jolloin myllään asioita pohjamutia myöten. Laitoin eilen siskopuolelleni pienen viestin, jossa kirjoitin siitä, että olen saanut lapsuuttani koskevia papereita luettavakseni. Siskopuoleni on siis minua vanhempi ja olen aiemminkin todennut, että hän on tosiaan päättänyt kuvitella itselleen onnellisen lapsuuden. Myöhemmin ehkä kuvitteli itselleen myös onnellisen avioliiton, joten kuulemma miehen haluama avioero tuli "yllätyksenä". Jotenkin en osaa ajatella, että sellainen asia tulisi ihan yllätyksenä pitkän liiton jälkeen. No, kuitenkin hänen mielestään tämä yhteinen äitimme oli tehnyt aikoinaan parhaansa. Itse olen eri mieltä. Hän ei todellakaan tehnyt niin. Tottakai oli myös huonoa tuuriakin mukana ja varmasti aika koviakin asioita, mutta kyllä hän myös ihan itse oli sotkenut asioitaan. Mutta esiintyi kyllä aina mieluummin uhrina kuin vastuunkantajana, myös myöhemmissä puheissaan. Tämän jälkeen, kun olen nyt lukenut l...

  Kuvassa Otto Mäkilän (1904-1955) maalaus nimeltä Outo maa. Otto Mäkilä edusti surrealistista tyylisuuntaa, Olin eilen Turun taidemuseossa. Pidin näkemästäni. Elina Ruohonen, Panu Johansson ja Sandra Kantanen olivat raikkaita ja mielenkiintoisia taiteilijoita.  Nyt aion kuitenkin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia herätti eräät vanhemman polven taiteilijat. Täytyy sanoa, että Otto Mäkilä on ollut kyllä rohkea taiteilija. Tietyllä tavalla aikaansa edellä paljonkin. Tuosta ylläolevasta maalauksesta on kai useampiakin versioita, mutta ilmeisesti tuo on maalattu joskus vuoden  1938 huitteilla. En nyt ala arvioimaan, että onko ideana ollut Tutankhamonin haudan löytäminen, kuten joku taidehistorioitsija oli ehdottanut. Myös oltiin sitä mieltä, että unenomaisessa taulussa kuvataan yksinäisyyttä. Varmaan taiteilija itse tietäisi parhaiten kertoa, mitä hän ajatteli kuvaa tehdessään. Tämä on aina yhtä veteen piirretty viiva, kun alkaa kirjoittaa taiteesta. Se, miksi sanon Otto Mäkil...

  Tämä kuva taitaa olla vanhasta tv-sarjasta nimeltä Pyhimys. Ajalta jolloin tv:ssa oli tasan 2 kanavaa. Kuvan valitsin tähän siksi, että aion kirjoittaa anteeksiannosta. Olen viime aikoina kirjoittanut siitä, kuinka kävin Pelastakaa lapset ry:n toimistolla lukemassa vanhoja, lapsuuttani koskevia papereita. Ja tosiaan oli ehkä pienoinen järkytys, että millainen ihminen biologinen äitini onkaan ollut. Vastuuntunnoton uhriutuja, joka tosiaan olisi ollut valmis antamaan  minut ensimmäiselle halukkaalle.  Minähän en oikeastaan ole antanut hänelle ikinä anteeksi. Hän on sitä puoliksi leikillään kysynyt, kun olen ollut aikuinen tyyliin "vieläkö sinä olet minulle vihainen"? Valehtelin silloin että en ole. Hän on myös itse joskus ruikuttanut puolitutuille ihmisille samasta asiasta ja minulle on jopa lähes täysin tuntematon henkilö tullut sanomaan että "kyllä sinä voisit jo antaa anteeksi äidillesi". Suoraan sanoen minulla ei ollut mitään syytä tehdä niin ja olla kuin mitään...

  Sain viime viikolla Pelastakaa Lapset ry:n toimistolla tutustua itseäni koskeviin papereihin. Jotka siis koskevat lähinnä aikaa syntymästäni siihen, kun olin reilun vuoden ikäinen ja menin siihen kasvattiperheeseen, johon minut myöhemmin adoptoitiin.  Täytyy sanoa, että tuli kyllä itsellenikin ihan uutta tietoa. Toki olen paljon tiennytkin, mutta monia asioita en tai niitä on kerrottu eri tavoin kuin mitä todellisuudessa on tapahtunut. Yllättävää oli se, että vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lapsia tosiaan annettiin kasvattikoteihin kuin kissanpentuja, lehti-ilmoituksen perusteella. Onnistuin nippa nappa välttämään sellaisen kohtalon (minusta kylläkin oli lehti-ilmoitus), vaikkakin yhteen perheeseen minut oli viikoksi annettu, mutta sieltä palauduin takaisin (virallinen meriselitys oli se, että perheen rouva oli sairastunut). Minun pelastusenkelini oli eräs rouva X, joka oli ottanut minut maksua vasten hoitoon. Tosin kunnoton äitini ei ollut suorittanut maksuja ajallaan (...

  Kuvassa kyykäärme. Kuva siksi, koska aluksi ajattelin kirjoittaa kateudesta, mutta sitten tuli tarve kirjoittaa yhdestä toisesta asiasta, eli kirjoittamisesta, arvosteluista ja julkaisusta. Aluksi ensimmäiseen teemaan eli kateuteen. Itse olen jonkin verran kateellinen ihminen, myönnän. Se, mitä kadehdin, ovat oikeastaan ihmiset, joilla suuri, sosiaalinen verkosto. Kadehdin esimerkiksi erästä tuttua pariskuntaa, joilla on aika samanlaiset kiinnostuksen kohteet (veneily ja remontointi). He ovat todella aikaansaavia ihmisiä. Ja luonteina molemmat sellaisia, että tykkäävät hengailla venekunnittain eri satamissa ja aina tuntuu olevan hauskaa. Toisaalta olen kuullut niitäkin tarinoita, joissa kerrotaan että "ystävät" häipyivät siinä vaiheessa, kun rahat loppuivat eikä sosiaalisiin kokoontumisiin voinutkaan enää aktiivisesti osallistua. Ja onhan siinä maksakin kovilla, jos on koko ajan alkoholin voimalla hauskaa. Joo, tämä on vain tätä kateellisen panettelua 😀 Myös yhtä toista tu...

  Jännä juttu, miten maanantai on aina jotenkin tahmea. Vaikka itsellaäni ei ole suurta pudotusta sunnuntain vaihtuessa maanantaiksi, niin kuitenkin maanantai on sellainen kylmä ja teräväreunainen päivä. Onneksi aurinko paistaa. Tänään mietin koiralenkillä, että milloinkahan maailmassa alkoi se aikakausi, jolloin ihmiset ryhtyivät määrittämään maantieteellisiä rajoja? Varmaan silloin, kun ensimmäiset alkuihmiset alkoivat ryhmittyä. On toisaalta jotenkin käsittämätöntä, että meille ensin annetaan tällainen taivaankappale asuttavaksi,  joka on periaatteessa kaikille yhteinen, ja sitten joku keksii, että hänpä omistaakin tämän palan ja sen jälkeen sinne palalle ei kuka vaan saakaan enää tulla. Tai alkaa myymään palaa tästä taivaankappaleesta, vaikka eihän tätä alunperin kukaan voinut omia itselleen. Tämä on kai se kapitalismin syntyhistoria. Tänään olisi taas kuoroa. Sitten se loppuukin huhtikuun lopussa tältä kevätkaudelta. Muutaman vuoden siellä jo itsekin keikkunut. On ollut i...

  Kuvassa evankelista Johannes, jota jossain tituleerattiin myös kirjailijoiden suojelupyhimykseksi, jos oikein ymmärsin. Mutta: tosiaan tuossa jokin aika sitten päätin ryhtyä kirjoittajakurssin innoittamana kirjoittamaan novellikokoelmaa,  ja sellainen nyt tuntuisi olevan syntymässäkin. Ainakin tekstejä on alkanut tulla kiitettävästi ulos. Ja onhan totta, että päässäni on jo ennestään monta tarinaa, jotka ovat vain odottaneet ulostuloa. Toivotaan, että tämä vauhti nyt jatkuu, nyt ainakin on innostunut olo. Tyylini kirjoittaa on sellainen, että mielelläni sotken vakaviinkin asioihin huumoria ja tilannekomiikkaa. Tilannekomiikka on muutenkin se huumorin muoto, joka itseäni aina eriten naurattaa. En pyri nyt siis mihinkään turhaan dramaattisuuteen tai ylihenkevyyteen tätä novellikokoelmaa kirjoittaessani, vaan esitän asiat vähän nyrjähtäneessä valossa. Meinasin käyttää sanojen "aito ja humoristinen ote" vastakohdaksi sanaa tekotaiteellinen, mutta se on vaikea ja ennakkoluuloja ...

  Pääsiäinenkin oli ja meni. Sää olisi voinut olla hiukan parempi, koska nyt ei suunnitelluista pihahommista tullut oikein mitään, koska oli joko sateista tai kylmää. No, nyt on luvattu lämpenevää, joten varmaan ns toukotyötkin pääsevät etenemään. Miehen sukulainen toi pääsiäispyhien aikana muutamia valokuvia ja papereita liittyen sukuselvitykseen, joka jonkin verran nykyään kiinnostaa aikuisia lapsiammekin.  Tästä tulikin aamulla koiralenkillä mieleen, että se on jännä juttu, miten sitä jotenkin miettii ajatellessaan vanhoja aikoja, että se olisi ollut yhtä työntekoa ja kurjuutta ainakin näissä talonpoikaisissa ja sitä alemmissa yhteiskuntaluokissa. Oli tietysti katovuosia, jotka vaikuttivat laajalti, tottakai, koska se toimeentulo tuli isolle osalle ihmisiä pelloilta ja metsistä. Ja lapsikuolleisuuskin suurta. Rikkana rokassa vielä jumalanpelko, joka antoikin mukavasti papistolle valtaa. Sotiakin on myös ollut aina ihmiskunnan historiassa.  Silti, kun asiaa tarkemmin mi...

  Minulla on ollut tämä Tohtori Höyhen- blogi kuutisen vuotta. Selasin eilen läpi kirjoituksiani, en tietenkään lukenut kaikkea (kirjoituksia yli 400 kpl), mutta luin ns parhaita paloja. Aika samana kirjoitustyylini pysynyt koko tämän ajan, eli tunnistin hyvin itseni. Kyllähän minä olen käyttänyt tätä ikäänkuin päiväkirjana. Ja ehkä tämä toimii vertaistukena ja samaistumispintana joillekin. Jossain kohtaa poistin kommentontimahdollisuuden, koska en jaksanut alkaa väitellä siitä, ovatko ajatukseni oikeita vai väärin jonkun mielestä. Sittemmin palautin kommentointimahdollisuuden. Oli huvittavaakin huomata, että tietyt teemat kirjoituksissani toistuvat vuodesta toiseen: painonhallinta, työelämän epäkohdat ja taiteilijuus (tai lähinnä luovuuskanavien etsiminen ja toteuttamisesta haaveilu). Jatkan kirjoittamista.  Ehkä osa sanoista ja haaveista muuttuu  joskus myös teoiksi. Ja miksei muuttuisi. Ai niin, vielä eräs huomio: lukiessani kiinnitin huomiota myös siihen, että aika to...

  Minulla on ollut elämäni aikana kaksi äitiä. Oli äiti A, joka synnytti minut, ja äiti B, joka kasvatti minut. Sekä A että B ovat jo molemmat kuolleet. Joskus sitä kaipaa vieläkin jonkinlaista yhteyttä, että olisi vielä se äiti C, kenen kanssa jutella asioista.  Sitten on joitain henkilöitä, joista ajattelee, että olisipa hän äitini. Eräs ex-anoppini oli sellainen. Hän oli teräväpäinen ja luova persoona. Todella kiinnostunut elämästä eikä liiaksi urautunut. Sellainen ihminen, jonka seurassa koki voimaantuvansa. En kauheasti pitänyt äiti A:sta, joka minut siis synnytti. Tapasin häntä kyllä aikuisena, kun aloin etsiä juuriani. Se, että minulle oli käynyt hyvin ja hän sai tietää sen, oli hänelle varmasti terapeuttista. Minulle se oli hyvin ristiriitaista. Alussa oli uudelleen toisensa löytäneiden äidin ja tyttären kuherruskuukausi. Se kesti muutaman vuoden. Näin hänessä vain hyviä asioita. Olinhan itsekin vasta aikuisuuden kynnyksellä.  Pikkuhiljaa ärsyynnyin monesta asiast...

  Eräs nuoruusajan tuttava oli tehnyt itsestään lyhyen somevideon.  Käytän vanhanaikaista sanaa video, nuoremmat puhuvat reelseistä, julkaisuista ja muista. Asia kuitenkin sama. Videossaan hän istuu tietokoneen ääressä. Hänellä on silkkinen paitapusero ja mustasankaiset silmälasit. Hän kertoo englanniksi, että on tehnyt kuvataidetta yli kaksikymmentä vuotta, mutta nyt hän itselleenkin yllätyksenä kirjoittaa. Vielä ei selvinnyt, mitä hän kirjoittaa. Että onko kyseessä romaani, runoja, kenties matkaopas? Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa ihmisellä pokkaa. Että näinkö sitä vaan tullaan kirjoittajaksi siten, että ensin tuotteistetaan oma persoona? Vaihdetaan vaatetus ja hankitaan asialliset, silti vähän boheemit silmälasit? Sitten muistin, että tämä henkilö kyllä tuotteisti itsensä jo silloin, kun ryhtyi taiteilijaksi. Hän otatti itsestään raflaavia kuvia jo ennen kuin ainuttakaan taulua oli myyty. No, ei ainakaan varmasti kovin montaa. Sen jälkeen niitä myyty varmaan ihan muk...

  Tässä, kun tarkoitus on aloitella novellikokoelman kirjoittamista, niin mieleen tulvii ihan arkielämästä mielenkiintoisia hahmoja, joista saisi mukavasti inspiraatiota henkilögalleriaan. Somessa seuraan aika ajoin erään keski-iän paremmalla puolella olevan rouvan päivityksiä. Välillä vaihdamme joitain mielipiteitäkin joistain asioista, mutta emme ole toistaiseksi tavanneet livenä. Hän on erittäin aktiivinen kaikin puolin. On mukana mm järjestötyössä, ja harrastaa monenmoista: kotimaanmatkailua, sisustusta, karaokea jne. On myös vakituisesti töissä vakavaraisessa yrityksessä. Hän laittaa someen yleensä runsaasti valokuvia. Jos hän on käynyt vaikka jossain kotiseutumuseossa tai vastaavassa paikassa retkellä, niin kuvia on jopa kymmenittäin eli läkähdyttävän paljon. Hän shoppailee aika paljon, ja ostoksistaankin hän muistaa ottaa paljon kuvia. Hän on myös armoitettu sisustaja. Tyylinsä on runsas ja hän rakastaa mm tyylihuonekaluja, pitsiliinoja, koristeellisia kynttilänjalkoja, kull...

  Eilen oli taas kirjoitusryhmän kokoontuminen. Meillä oli ollut kirjoitustehtävä ja sitten kaikkien tekstit luettiin siten, että ohjaaja luki ne ääneen meille. Ja luki siis siten, ettei tiedetty, kenen mikäkin kirjoitus oli. Vasta, kun kaikkien tekstit oli luettu, paljastettiin että kuka on minkäkin takana.  Oli kivaa, mielenkiintoista ja koskettavaakin. Palaute oli hyvää ja kannustavaa, ja kuitenkin asiallista. Sain mielestäni hyvää palautetta novellistani. Ohjaaja kehui myös tekstini kappalejakoja, vuoropuhelua ja tekstin sujuvuutta.  Olen nyt jonkin aikaa pohtinut, että alan kirjoittaa novellikokoelmaa. Se on ehkä minulle luonnollisin tapa, koska silloin ei tarvitse jäädä kiinni liian pitkäksi aikaa yhteen tarinaan. Nyt tuntuu että lyhyet tarinat sopivat parhaiten vähän kärsimättömälle luonteelleni. Mietin tuossa kirjailijuutta noin ylipäänsä. Olen siis kirjoittanut parikymmentä vuotta sitten omakustanteen (tai se oli ns palvelukustanne), mutta en nyt erityisesti titu...

 Maanantai ei ole koskaan ole ollut mikään lempiviikonpäiväni, mutta ihan siedettävä tästäkin tuli, kun aamulla oli heti kampaaja. Näin samalla reissulla erään tuttavan, joka on nuorehko nainen, joka laihdutti huomattavasti pari vuotta sitten. Nyt hän kuitenkin oli taas palannut melko lähelle alkuperäisiä mittojaan. Kaunis nainen on aina ollut, painosta riippumatta.  Tuli vaan mieleen, että painon kanssa temppuilu on niin turhauttavaa. Nälässä ei kannata olla eikä geeneille/hormoneille voi oikein  mitään. Itsellekin tuttua. Vaikka olenkin ns normaalipainoinen käsittääkseni, niin laihtuminen on todella työlästä, teki mitä vaan. Itsellä paino viihtyy tietyssä lukemassa, vaikka itse yritän saada sitä vuodesta toiseen hiukan pois. Olen joskus sanonutkin, että jos joutuisin johonkin keskitysleirin tyylisiin olosuhteisiin, olisin varmaan ainoa, joka huonosta ravinnosta huolimatta ei riutuisi luurangoksi. Mieheni sanoi, että jos näin kävisi, niin minut varmaankin grillattaisiin ...

  Ihminen on varmaan aina väärän ikäinen, jos asia oikein alkaa pyöritellä. Milloin on liian nuori johonkin, milloin taas liian vanha. Siis jonkun yleisen mielipiteen tai yhden henkilön mielestä. Se on kuitenkin asia, jota on melko turha pohtia, koska kello käy. Ja tämä asia koskee ihan jokaista. Kukaan ei ole ikuisesti nuori. Aika moni ei myös haluakaan olla ikuisesti nuori. Toisaalta moni ns vanha haluaisi olla nuorempi, koska se kello tosiaan. Ja se käy eteenpäin. Vuosi vuodelta kovempaa vauhtia. Olisi hyvä, jos osaisi elää tässä ja nyt. Ei menneessä eikä tulevassa. Koska kuitenkin on vain tämä hetki, tässä  ja nyt. Silti omasta mielestäni vanheneminen ei ole kovin kivaa. Ei pelkästään ulkonäön ja fysiikan hitaasti tapahtuva rapautuminen. Siinä on jotain sellaista, mitä ei ole helppo hyväksyä. Ainakaan vielä. Toisaalta pitäisi muistaa olla kiitollinen monista hyvistä asioista. Esimerkiksi terveydestä, liikuntakyvystä, itsemääräämisoikeudesta ja paljosta muustakin. Jos kysyt...

  Katsoin eilen suoratoistapalvelusta Maria Veitolan ohjelmaa "Yökylässä". Nyt hän kyläili Porvoossa  taiteilijapariskunta Christel Ja Jori Roosbergilla. Christel tunnettiin aiemmin artistinimellä Chisu, mutta nyt hän jättänyt sen nimen nuoruuteensa ja menneisyyteen. Tällä hetkellä hän on 44-vuotias. Jori Roosberg puolestaan on menestynyt tuottaja.  Tällä hetkellä he sekä asuvat että työskentelevät yhdessä. He olivat hankkineet Porvoosta aivan ihanan maatilan. Iso tontti, jonka laidalla kulki joki. Ihania miljöitä: vanhoja rakennuksia, niittyjä, huoneita ja kuisteja. Niin  kaunista, aivan omaankin makuuni. Oli myös ihanaa, että Christel oli tarkasti miettinyt pukeutumisensa ohjelmaa varten. Tavaramerkkinsä eli punainen huulipuna ei unohtunut aamiaispöydässäkään. Myös Jorilla oli hyvä ja tarkka vaatemaku ja vaikka se näytti näennäisen sattumanvaraisesti valitulta ja huolettomalta, niin oli sekin selvästi tarkaan mietitty. Ihaninta kuitenkin oli parin keskeinen kunnioi...

  Otin eilen jonkun kaukoenergiahoidon facen kautta. Hoito kuulemma saattoi auttaa elämän suunnan hakemisessa, eli se ns oma paikka maailmassa lopulta löytyy ja saattaa jopa seuraavana yönä nähdä suuntaa antavan, merkityksellisen unen. Suhtaudun vähän kevyesti kaikenlaisiin energiahoitoihin ja otan ne ehkä pikemminkin viihdekäyttömentaliteetilla vaikkakin uteliaana. No, viime yönä näin kuitenkin unia, joita näen siis paljon joka yö. Viime yönä olin mm jossain päiväkodissa. Olin nukuttamassa lapsia ja sinne paukkasi jotain johtoryhmää, joka laittoi valot päälle, vaikka makuuhuoneen piti olla hämärä. Jotenkin tämä johtoryhmä vähätteli lasten unen tarvetta tyyliin "eihän sitä nyt aina tarvitse nukkua päiväunia". Siinä sitten räpyteltiin valoja pois ja takaisin.  No, tämän unen sanoma on nyt itselle kirkastunut aikaa sitten: teinhän jossain jossain kohtaa sijaisuuksia tai keikkoja päiväkodeissa ja suoritinpa jopa varhaiskasvatukseen liittyvän tutkinnonkin, mutta täytyy sanoa, ett...

  Kuvassa on Aleksis Kivi. Kansalliskirjailijamme. Eli vuosina 1834 - 1872. Kirjoitti romaanin Seitsemän veljestä. Kirjoitti myös runoja sekä mm näytelmän Nummisuutarit.  Kivi eli melko lyhyen elämän ja sairasteli paljon. Oli myös masentuneisuuteen taipuvainen ja väitettiin että alkoholisoitui viimeisinä vuosinaan. Otti kritiikin hyvin raskaasti. Ketäpä ei kritiikki ja rahapula masentaisi. Nykytietämyksellä epäillään, että Kivellä saattoi olla elimellinen aivosairaus, borrelia-bakteerin aiheuttama aivotulehdus tai jopa Alzheimer. Paljon ehti kuitenkin, kaikesta huolimatta, 38-vuotta kestäneen maallisen vaelluksensa aikana. En tiedä, miksi aloin kirjoittaa Aleksis Kivestä, tarkoistus oli kertoa eilisillasta. Meillä on siis kirjoitusryhmässä, jossa käyn, vapaaehtoinen kotitehtävä. Oli annettu muutama aloituslause, joista piti valita yksi. Sen jälkeen sai kirjoittaa vapaamuotoisen tarinan, jonka maksimipituudeksi määritelty kaksi liuskaa. Päätin, että nyt alan kirjoittaa sitä tek...

  Sain joku aika sitten kotiini eräältä katsastusasemalta kortin, jossa tarjottiin edullista määräaikaiskatsastusta. Olen yleensä käyttänyt tämän paikan lähellä olevaa katsastusasemaa, jossa hyvä palvelu, mutta nyt mietin että "why not, ei kai niissä kauheasti eroa ole". No, jälkeenpäin selvisi, että kyllä on. Ajelin tälle katsastusasemalle ja marssin tarjouslappuineni sisään. Tiskillä takana istui yksi mies, ja hänen takanaan ringissä yksi leuhkanoloinen kalju tyyppi, sitten partainen ja aika lihava mies ja sitten eräs hiljaisen oloinen nuorenpi mies, tai oikeammin poika. Tiskillä istunut mies tervehti ja oli muutenkin ystävällinen, mutta nämä muuta jatkoivat puhettaan keskeytymättä, ikäänkuin olisin näkymätön. En ymmärrä, että oliko henkilökunnan sosiaalitila samassa paikassa jossa otetaan vastaan myös katsastus- ja korjaamoasiakkaat? Ei kyllä pitäisi olla. Olen sitä koulukuntaa, että jos maksan jostain palvelusta, niin siihen kuuluu itsestäänselvyytenä myös tietty asiakkaa...