Tohtori Höyhen

  Yksi aikuisista lapsosistani kihlautui tällä viikolla avomiehensä kanssa. Kävimme sen kunniaksi syömässä ja jäätelöllä. Tiesin odottaa ko. tapahtumaa, koska pikkulinnut olivat laulelleet ja vähän aikasemmin. Olen iloinen. Vävypoika on mukava ja kunnollinen. Hyväkäytöksinen ilman ylimääräistä itsetehostusta. Uskon, että heillä on kaikki mahdollisuudet rakentaa onnellinen ja pitkä parisuhde, Ja molemmilla osapuolilla jo sen verran aiempaa seurustelusuhdehistoriaa, että tuskin tulee tarvetta kokeilla että olisiko se ruoho vihreämpää jossain toisaalla. Kaikkea hyvää heille siis!💗

  Olen aiemminkin kirjoittanut tuosta julkaisukynnyksestä ja kustantamojen julkaisuohjelmista. Että mikä heille sopii ja mikä ei. Sen tiedän, että varmasti käsikirjoituksia tipahtelee ja tarjoillaan heille luettavaksi todella paljon ja vain murto-osa päätyy julkaistavaksi. Toisaalta välillä tekisi mieli kysyä, että miten he laskevat tätä kannattavuutta ja kuinka paljon on oletetusarvo sille, mikä on myyvää?  Esimerkiksi omaelämäkerrat ovat ihan kiinnostavaa luettavaa. Kerran. Itselläkin makaa kirjakaapissa mm Kimi Räikkösen kerran luettu elämänkerta, jota en saa menemään eteenpäin edes Vintedissä. Ja on paljon muitakin vastaavia. Onko se sitten oikeasti kannattavaa toimintaa kustantamoille vai halutaanko herättää vain huomiota? Tai jonkun Big Brotherista uransa aloittaneen tyypin elämänkerta? Henkilö iältän ehkä 40 v, jos sitäkään? Kuinka moni sen haluaa lukea, koska hänen elämäänsä pystyy seuraamaan muutenkin. Just asking. Julkaiskaa kunnon kirjoja!

  Mietin tuossa äsken monenmoista, kun kuljeskelin koiran kanssa rantaraitilla. Mm sitä, että haluaisin kyllä, että meillä olisi vene. Sellainen moottorivene, jolla pääsisi joskus merelle huristelemaan ja jonnekin satamaan vaikka syömään. Meillä on ollut vene jonkin aikaa, kun lapset oli pieniä. Silloin olin yrittäjä, ja aika vähän sillä sitten reissattiin. Eikä oikein ehkä osattukaan kunnolla. Oltiin kyllä oltu jollain saaristolaivurikurssilla, mutta jostain syystä se muistaakseni jäi kesken. Kun olin lapsi, meillä oli sellainen vene, jossa oli keskimoottori. Sillä huristeltiin järvellä. Edesmenneen exän kanssa meillä oli myös vene. Sillä mentiin joskus Vesijärvellä ja mies kalastikin. Mistään purjeveneistä en välitä. En osaa purjehtia ja varmaan pamahtaisi jokin puomi päähän, jos sellaiseen joutuisin. Toki se näyttää hienolta, kun jotkut oikeasti tietävät, mitä tekevät kaikkien purjeiden ja muiden liinojen ja hienouksien kanssa. Mutta, tosiaan vesielämää oli enemmän ns entisessä ...

  Nyt on ilmassa jotain erityistä. Jos osaisin uskoa jumalaan, kiittäisin häntä, mutta koska epäilen, niin kiitän sitten koko Universumia ja henkimaailmaa noin muuten. Syy, miksi tuntuu siltä, että on jotain erityistä, joka on hyvää, on se, että tietyt asiat ovat äkkiä jotenkin menneet eteenpäin.  Selitän: viime aikoina olen kirjoittanut runoja. Novellikokokoelmani on lähetetty eteenpäin, kuten olen aiemmin kertonutkin. Edelleen käytän runojeni koelukijana hyvää ystävääni. Novellikokoelmaani puolestaan koeluki kaksi hyvää ystävääni. Nyt sitten huvinpäiten laitoin runoja omalle fb-sivulleni (jota me useat keski-ikäiset ja sen ylittäneet käytämme yhä aktiivisesti). Runoista tykättiin. Aika paljonkin. Siitä tyylistä (sarkastinen, liioittelevakin) varsinkin. No nyt eräs tuttu toisesta harrastuksesta kysyi, että saisiko erään runon, josta piti eityisesti, niin esitellä eräässä ystäväporukassa ja siten, että kertoo että kenen runo se on. Suostuin tottakai. Tämän otin siis hyvänä enn...

  Mietin toissailtana, kun olin siellä taidenäyttelyn avajaisissa, että jänniä tuntemuksia voikin tulla isossa ihmisjoukossa. Meitä oli varmaan yli 200 ihmistä paikalla ja tilaisuus oli kaikin puolin hienosti järjestetty. Mutta tosiaan: olin siinä ihmisjoukossa ja mietin että miten vaivaannuttavaa on se, kun toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät viihtyvänsä ja olevansa kuin kalat vedessä. Osa tietysti onkin. Ja osa on näyttäytymässä. Itse koen aika raskaana small talkin ja sosiaalisen seurustelun. Tai sanotaan näin, että on ihan mukavaa jutella niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntee jonkinlaista sielunkumppanuutta. Enkä tarkoita mitenkään romanttisessa mielessä. Mutta raskasta on niiden kanssa, joiden juttuja ja persoonaa et vaan oikein jaksa. Semmoinen loputon höpötys on kuluttavaa. Tai se, kun joku vaan puhuu itsestään. Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja juu, me esiinnyimme siellä. Se oli mukavaa.

  Nyt on muutama päivä vähän vietetty leirielämää asuntoautolla. Aurinkoa on saatu ja viiniä juotu. Oli kiva tulla kotiin, kun olin lähtiessä jättänyt kodin siistiksi ja myös viilennyksen päälle. Ja nuoriso oli käynyt välillä katsomassa, että kaikki kunnossa. No, ruoho oli ylipitkää ja saakin nyt olla, koska tarjolla paljon valkoapilaa pörriäisille. Helteistä on ollut. Eilen luin ison kasan lukematta jääneitä sanomalehtiä. Telkkaria en katsonut kertaakaan tämän pidennetyn viikonlopun aikana. Lehtiä lukiessa huomasin, että taas on ollut paljon tapahtumia, on musiikkia ja viinijuhlia. Toisaalta ihmetyttää, että miten ihmisillä riittää kaikkeen rahaa. Mutta eihän yksi ihminen kaikissa niissä tapahtumissa käykään, joita kuvissa esitellään. Vaikka se siis tuntuu välillä siltä. Itse pitäisi oppia olemaan tyytyväisempi kaikkeen siihen hyvään, mitä on. Olen aika peruskateellinen, myönnän sen. Ajattelen usein, että kaikilla muilla on enemmän kuin minulla. En tiedä, mistä ajatus oikein kumpu...

  Katsoin eilen elokuvan Sebastian. Se on vuodelta 2024, ja kertoo siis nuoresta kirjailijanalusta, joka etsiessään inspiraatiota toimii maksettuna seuralaisena. Melko rohkeasti on kuvattu homomiesten kohtaamisia. Ihan siis maaliin asti mennään. Ei ole kyllä mieshuoranakaan kovin helppoa, monenlaista asiakasta tulee vastaan, jopa pelottaviakin tapauksia. Elokuva löytyy Areenasta. Se, miksi otin tämän elokuvan yhdeksi tämän postauksen aiheeksi, on se, että siinä oli suuressa roolissa myös kirjoittajan työn ja sen raadollisuuden kuvaus. Tämä kirjailijan alku, 25-vuotias Max (roolissa Ruaridh Mollica), tosiaan kirjoittaa romaania, autofiktiivista sellaista. Autofiktiivinen tarkoittaa kirjallisuuutta, jossa kirjailija esiintyy osana tapahtumia. Tässä tapauksessa Maxilta alkaa mennä jotenkin todellisuus ja kuvitelmat hiukan sekaisin omassa päässä. Kustantaja vaatimuksineeen sekoittaa lisää pakkaa ja luo paineita. Tuntuu kohtuuttomalta osa näistä vaatimuksista, mutta toisaalta kyseessä o...

  Juhannuskin oli ja meni. Itse oltiin vuokramökillä Kustavissa, peräti 6 päivää. Seitsämäs päiväkin olisi saatu olla, mutta ainakin itselle tuli mökkikiintiö täyteen. Lisäksi pakkaamisessa ja purkamisessa kului tuhottomasti aikaa, koska halusin viedä omat petivaatteet. Mies puolestaan on aina varautunut ydinsotaan, eli meillä on ruokaa ja kaikkea muutakin joka paikassa mukana ihan liikaa.  Mökki oli kivassa paikassa. Meri heti nenän edessä ja oli mukavan rauhallista. Ja saunassa hyvät löylyt. En silti halua sinne mökille enää uudestaan. Siellä oli  muovinen kokolattiamatto ja paljon tekstiilejä, ja ainakin  vaatteet alkoivat haista kesämökiltä, eli pyykättävää riitti kotosalla. Tästä saa sen kuvan, että olen aivan siisteysintoilija. Sitä en ole, mutta olen jotenkin hajuherkkä. En siis hajuvesille vaan lähinnä just epämiellyttävät hajut kuvottavat. Rasva, lika, ummehtunut ilma... näin esimerkkinä. Paluumatkalla käytiin hampparilla eräässä paikassa, joka oli jonkinlai...

  Alan jotenkin pikku hiljaa ymmärtää sen, kun sanotaan että vanhat ihmiset muistelevat mielellään menneitä. Itselläkin alkaa olla vähän samanlaisia oireita. Se on totta, että kaukaisia asioita ilmeisesti muistaa paremmin kuin lähivuosina tapahtuneita. Muistaa oikein hyvin erilaisia tunnetiloja vaikkapa kouluajoilta, ensimmäisestä työpaikasta, ensimmäisestä parisuhteesta jne. Sitten taas saattaa olla aukkoja muistissa vaikkapa siltä ajalta, kun lapset oli pieniä. Ja monelta muultakin ajalta. Muistaa vain välähdyksiä. Tänä aamuna hokasin taas aamulenkillä senkin, että pitäisi tosiaan olla armollisempi itseäänkin kohtaan. Miksi ihmeessä sitä asettaa itselleen aivan kummallisia vaatimuksia? Ei voi vaikkapa kuusikymppisenä tehdä aivan samoja asioita kuin 30-40 vuotta aiemmin. Eikä voi näyttää samalta kuin monta vuosikymmentä sitten. Eikä edes samalta kuin 10 vuotta sitten. Vaikka itsestään kannattaa pitää huolta, niin kyllä täytyy hyväksyä sekin, että kroppa vanhenee. Tai ainakin helpo...

  Olen miettinyt tätä asiaa ennenkin ja viimeksi tänä aamuna. Nimittäin sitä, että en lumoudu sellaisista asioista, joista naiset ehkä tavallisesti lumoutuvat.  Yritän selittää: naisvaltaisessa kirjoitusryhmässämme joku suositteli erästä kirjaa ja oli ihastunut mm kerronnan eri tasoihin. Ymmärrän kyllä sen, mitä hän tarkoitti. Eli että jostain kirjasta saattaa löytää paljon erilaisia merkityksiä ja näkökulmia. Symboliikkaa, lainauksia, vertauksia, samaistumispintaa. Minusta vaan tuntuu siltä, että olen ihmisenä aika suoraviivainen vaikka mutkikas muuten olenkin. En lumoudu eikä minua kauheasti liikuta eikä kiinnosta sellainen tietynlainen vaikealukuisuus. Ei vertauskuvat eikä liiallinen brassailu jollain kirjoittajan omalla knoppitietoudella, jossa helposti nostetaan esiin asioita, joita vain piiri tuntee ja tunnistaa. Olen ehkä jollain tavalla juntti. Esimerkiksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka muistavat sekä lukemiensa kirjojen nimet että kirjailijoidenkin nimet. En ymmä...

  Olen miettinyt tuota ulkopuolisuuden tunnetta. Esimerkiksi minulla on yksi sellainen harrastus, josta periaatteessa pidän, mutta siinä ryhmässä minulla on hyvin usein ulkopuolinen olo. Kun lähden yhteiseen tapahtumaan, niin vielä matkalla saattaa olla ihan hyvä ja itsevarma olo, mutta perille päästessä minusta jotenkin valahtaa pois puolet. Olenkin äkkiä epävarma ja jotenkin tunnen oloni sosiaalisesti kömpelöksi tai sitten käyttäydyn jotenkin ylienergisesti. Eli yli-yritän.  Eilenkin tuli hiukan se fiilis, ja siihen ei juurikaan ollut mitään syytä. Minua halattiin ja juttelin monen kanssa. Voihan olla, että tämä tunne on jotenkin jäänyt päälle jostain aiemmista kokemuksista, joita ei enää ole, joten voisin ehkä pikkuhiljaa lopettaa tällaiset tyhjänpäiväiset ulkopuolisuuden olotilat, joille ei ole olemassa mitään todellista syytä, vaan se on opittu tapa. Sen sijaan  voisi vain keskittyä kaikkeen hyvään.

  Aloin miettiä tässä kirjoittamista ylipäänsä. Mielestäni useimmilla ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ainakin itselläni on tämä tarve. Ja nythän se on aina tietoinen riski, että yrittää saada kirjoituksiaan julkaistuksi. Joudut altistumaan sille, että joku muu päättää puolestasi, onko uutuusarvoa ja kiinnostavuutta niin paljon, että kannattaa julkaista. Toki ymmärrän, että julkaisukynnyksen ylittäminen taitaa muutenkin olla melkoista arpapelia. Jollain tavalla en ymmärrä sitäkään, että jotkut ihmiset kirjoittavat koko elämänsä ainoastaan pöytälaatikkoon. Toki päiväkirja on sitten taas ihan eri asia. Olisi mukava tietää, millaiset ihmiset niitä tekstejä kustantamoissa lukevat. Toivottavasti monenlaiset ja toivottavasti yhtä tekstiä lukee useampi kuin yksi, ennen kuin päätöksiä tehdään. Ja toivottavasti on monen ikäisiä lukijoita ennen päätöstentekoa. Parikymppistä kiinnostaa taatusti ihan toisenlaiset tekstit kuin vaikka kuusikymppistä. Itse asiassa en tiedä, kuinka ...

  Hain viikonloppuna postista lähetyksen, jossa oli lisää vauva-aikaani ja adoptiotani koskevia papereita, jotka minulle oli lähetetty kirjattuna kirjeenä. Mitään erityistä uutta infoa ei enää tullut siihen, mitä jo ennestään tiesin. No, ehkä se, että oli mukana pari biologisen äitini kirjettä sosiaalilautakunnalle sekä kirjattuna se tieto, että biologiseksi isäkseni oletettu mies oli jossain kohtaa kieltänyt sen, että olisi isäni. Tosin kun tapasimme, kun olin jo aikuinen, hän ei mitenkään kyseenalaistanut asiaa.  Biologisen äitini kirjeitä lukiessani toki huomasin, että hän oli käsitellyt asiaa hyvin järkevästi ja tietyllä tavalla varmasti teki päätöksensä minun pois antamisestani juuri sen takia, että oli ylikuormitettu monin tavoin. Eli oli sekä kolmen lapsen yh että yritti käydä myös töissä. Olen kyllä tuntenut häntä kohtaan välillä myös vahvaa vihaa. Se taas ei liity niinkään siihen, että hän antoi minut pois, vaan lähinnä siihen, että oli myöhemmin jotenkin näitä asioit...

  Tänään minulla oli aika hammaslääkärille tarkastusta varten. Vähän jännittikin. Nuorenpana en juurikaan pelännyt hammaslääkärillä käyntiä, koska aika harvoin oli mitään korjattavaa. Vanhemmiten olen tullut vähän kipuherkäksikin ja olin jo asennoitunut siten, että reagoin heti, jos vähänkin tuntuu epämiellyttävältä.En  voi sietää sellaisia hammaslääkäreitä, jotka ovat jotenkin kovakouraisia. Ja myöskin epäilyttää vahvasti, jos kohdalle osuu kandi. Tiedän kyllä, että heidänkin pitää harjoitella, mutta ei kiitos minun suussani. Minulla kävi kyllä tuuri. Hammaslääkäri oli nainen ja hän oli hyvin uskottavan oloinen, vaikka olikin nuori. Pahinta ehkä mitä voi olla, on epävarma lääkäri. Hampaat kuvattiin ja tutkittiin. Ei ollut paikattavaa. Yksi lohkeama , jota seurataan.  Puhuin päänsäryistäni. Lääkäri sanoi että hampaissani on jonkin verran kulumaa, joka tarkoittaa sitä, että todennäköisesti narskuttelen hampaita nukkuessani ja myös päänsäryt voivat johtua siitä narskuttelus...

  Ursan sivuilla luki, että aurinko on tähti, jota maa kiertää. Koko avaruus on ihan käsittämätön. Ja mielenkiintoinen. Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa auringosta tai kuusta, vaikka tämä asia hyppäsikin silmieni eteen, kun etsin kuvaa auringosta somistamaan seuraavaa kirjoitusta. Kun olin sunnuntaina lähettänyt suurin toivein käsikirjoituksen kustantamoon, olikin äkkiä tyhjä olo. Ihankuin lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Tuli tunne, että mitä nyt. Yksi projekti on päätepisteessään. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, että tulee uusia projekteja. Ja osaan yhä kirjoittaa. Sekin on jännä asia. Joskus tulee tunne, ettei päässä ole yhtäkään uutta ajatusta tai ainakaan sellaista, joka kannattaisi kirjoittaa talteen. Mutta sitten kun vaan alkaa kirjoittamaan, niin huomaakin että sanoja ja lauseita tulee, ja äkkiä koossa onkin kokonaisuus. Se on kyllä niin totta, että kirjoittamisesta on moneksi. Se on ase, kun taistelet elämän epäoikeuksia vastaan. Ja se on ihan ääretön Graal...

  Nyt on ensimmäinen kesäkuuta. Minulla on vähän hutera olo. Ilmeisesti pitkästä aikaa asentohuimausta. Tai no, ei maailma pyöri, kuten asentohuimauksessa, mutta hiukan huimaa ja niska jumissa. Ehkä olen saanut vetoa tai jotain. Eilen oltiin ulkona. Leikkasin ruohoa ja nuoripari tuli kokoamaan terassikatosta. Eilen olin itselle tärkeä päivä. Nyt ei lähipiirissä ollut mitään koulujen päättäjäisiä tai juhlia, mutta päivä oli toisessa mielessä tärkeä: Lähetin nyt novellikokoelmani kustantajalle. Niitä tekstejä oli nyt 19 eikä 20, kuten suunnittelin, ja oikeastaan tuntuu että tämä on just hyvä näin. Eilen luin vielä kahteen kertaan tekstit ja täytyy yhä sanoa, että ne naurattavat minua yhä, vaikka olen ne itse kirjoittanut ja lukenutkin moneen kertaan. Pidän kyllä ihmeenä sitä, jos kustantajaa ei löydy. Kaikissa noissa teksteissä on pointtina oikeastaan se, että niissä kiinnitetään huomiota juuri siihen, miten erilaisia rooleja me ihmiset esitämmekään. Sellaista sataprosenttisen vilpit...

  Eilen sain valmiiksi toiseksi viimeisen novellin. Minulla oli siis tavoitteena kirjoittaa valmiiksi 20 novellia, jonka jälkeen aion lähettää ne johonkin kustantamoon. En ole vielä päättänyt, lähetänkö yhteen vai kahteen vai useampaan. Minulla on itselläni melko itsevarma olo siitä, että joku kustantamo kiinnostuu julkaisemaan. Toisaalta sisäinen pessimistini on ennenkin todennut, että elämässä liian usein asiat menevät täysin eri tavalla kuin mitä itse mielessään on kuvitellut. Noista novelleistani sanon nyt sen, että minusta ne ovat hemmetin hyviä ja hauskoja. Ne ovat vähän nyrjähtäneitä ja kaikki erilaisia keskenään. Ihmettelen, jos niistä ei kiinnostuta. Täytyy nyt laittaa varpaat ja sormet ristiin.  Noissa teksteissä on sekin hyvä puoli, että olen varsinkin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoittanut niin paljon, että enää ei ole mitään pakko ympätä koko maailmankatsomustaan yhteen tekstiin. Se ehkä on esikoiskirjailijoiden suurin ongelma, että siitä ekasta kirja...

  Viikonloppuna oltiin puolison kanssa vähän viihteellä. Ensin ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja sitten katsomassa bändiä. Kolmas nainen oli soittamassa. Hyvä keikka. Vähän resupekkojahan he ovat, mutta miksi luopua tutusta ja turvallisesta tyylistä. Biisit on silti hyviä. Kävin tuossa huvikseni vähän ärsyttämässä ihmisiä paikkakunnan fb-sivulla. Tai oikeastaan  ei ollut tarkoitus ärsyttää, mutta ainahan joku ärsyyntyy. Kirjoitin siis aiheesta "mikä on lempikauppasi tällä paikkakunnalla"?  Tai siis kysyin, missä päivittäistavarakaupassa on mielestäsi ystävällisin palvelu. Kerroin oman kokemukseni ja kerroin myös, missä on ynsein palvelu. Minun suosikkikaupassani tulee olo, että on aina tervetullut. Kaikki henkilökunnasta tervehtivät. Sitten taas on kauppa, jossa tulee se tunne, että henkilökunnalla ei ole kovin hyvät fiilikset. Melkein kaikki ovat totisia ja eivät juurikaan huomioi asiakasta. Kuten arvata saattaa, kaikki ihmiset eivät taaskaan lukeneet kysymystä. Joku ...

  Alkoi oikein mietityttää, että miksei ihminen kuuntele enemmän sisäistä ääntään, vaan tekee ratkaisuja ihan vääristä syistä. Tämä ajatus tuli siitä, kun nyt aamulla muistin, että olen tosiaan kirjoittanut enemmän tai vähemmän siitä saakka, kun opin kirjoittamaan. Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja kotonakin kirjoitin.  Muistan, kun äitini oli kylvyssä ja menin lukemaan hänelle uusinta tekstiäni. Olin ehkä 8-9 v. Olin kirjoittanut näin: "laiha ja pyylevä mies".., jolloin äitini sanoi, että ei voi olla samassa lauseessa samaa henkilöä kuvaillessa adjektiivit laiha ja pyylevä. Ihmettelin että miksei. Kunnes minulle selitettiin, että pyylevä tarkoittaa samaa kuin hiukan ylipainoinen. Olin sekoittanut keskenään sanat pyylevä ja pälyilevä. Teini-iässä ja nuorena aikuisena kirjoitin maailmantuskaisia runoja. Siihen aikaan kirjoitettiin myös pitkiä kirjeitä. En oikeastaan tiedä, miksen valinnut kirjailijan uraa. Ehkä ajattelin, etten osaa ja pysty tai sitten ajattelin että ei...

  Fb-tuttava on Pariisissa lomalla, ja olen seurannut hänen seikkailuaan innolla. Itse olen tässä kaupungissa ollut kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin viikon, toisella kerralla kolmisen päivää. Pariisi on ihana ja nyt näitä tuttavan kuvia katsoessani se koko ihanuus oikein palautui kunnolla mieliin. Pariisi ruokkii minussa ihan kaikkea: nostalgiankaipuuta, romantiikankaipuuta...aivan kaikkea. Kaiken kauneuden, rumuuden ja rosoisuuden keskellä se muistuttaa ihmistä juuri siitä, että me ollaan itsekin palanen ja jatkumo koko maailman historiassa. Se tunne on tärkeä ja ihana. Pitänee alkaa itsekin suunnitella matkaa.  Ja en tosiaan kuvittele, että ranskassa kaikki olisi parempaa kuin meillä, mutta se tapa elää on jotenkin parempi. Ihmiset keskittyvät omaan elämäänsä eivätkä toisten kyttäämiseen ja kadehtimiseen, kuten suomessa tuntuu olevan tapana. Toki siellä kuljetaan myös jälkijunassa monessa asiassa. Esimerkiksi ex-poikaystäväni sisko oli suhteessa ransakalaisen miehen...

  Yksi ihanimpia tv-ohjelmia on Unelmia Italiassa, joka kertoo Ellen Jokikunnaksen, Jari Raskin sekä heidän Ralph-poikansa elämästä kakkoskodissa Italiassa. Tietenkin ohjelma käsikirjoitettu, vaikka onkin dokumentti, mutta onhan tuo aivan ihanaa elämää. Molemmat ovat tosi aikaansaavan tuntuisia ihmisiä, ja näköjään myös remonttitaitoisia, ja kaikki tuo kauneus hivelee silmää. Ellen tosiaan osaa sisustaa. Ja ainakin sarjan perusteella myös parisuhde toimii. Molemmilla yhteensopiva huumorintaju. Ihminen näkee aina lopputuloksen eikä ehkä aina muista, että ei tällekään parille mikään ole tullut ilmaiseksi. Molemmat ovat tehneet paljon töitä, opiskelleet Italian kielen ja olleet yhdessä myös sisukkaita ja kärsivällisiä senkin suhteen, että lopulta kansainvälinen adoptiokin toteutui. Perhe vaikuttaa onnelliselta. Enkä taida olla ainoa nainen, joka pohtii, että missä nuo Jari Raskin tyyliset heput piileksivät omassa nuoruudessa. Hänen kaltaisilleen miehille olisi kyllä paljon tilausta.😍...

                                                                 Kuvassa sähkölamautin. Tänään mietin mm sitä, että miksi me ihmiset olemme usein niin herkkiä, että jätämme tekemättä meitä kiinnostavia asioita vain siksi, että pelkäämme kritiikkiä? Itsekin  kritisoin monia asioita tässä blogissani, mutta enpä usko, että kukaan jättää sen takia tekemättä asioita, jotka kiinnostavat. Se kritiikki alkaa olla raskasta ja lamauttavaa silloin, kun kokonainen ryhmä kääntyy kyseenalaistamaan. Niin hienoa (kai) on se, että on monenlaisia erikoisasiantuntijoita, joilla esittää kommentti tai tutkimustulos lähes kaikkeen, mutta se ei saisi vaikuttaa liikaa omaan tekemiseen.  Mietitäänpä nyt vaikka kirjoja tai taidetta. Jos tykkään jostain kirjasta, minulle on kyllä täysin yhdentekevää, millaiseksi joku "asiantuntija" on sen ar...

  Kuvassa on kastemato eli liero. Sopii hyvin kuvittamaan tätä kirjoitusta. Tarina alkaa: Yhtenä aamuna meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun., kun luin paikallislehteä. Siellä esiteltiin erästä taideprojektia, joka liittyi erääseen purkutaloon. Kyseessä siis talo, joka aiotaan purkaa  hotelliviritelmän tieltä ja kaikki asukkaat ovat muuttaneet sieltä pakon edessä pois. Tosin heille onneksi tarjottiin mahdollisuus muuttaa ihan vartavasten rakennettuun kerrostaloon. Yksi tuttavani on yksi muuttajista ja hän on kyllä tyytyväinen uuteen kotiinsa. No, se miksi meinasi kahvit purskahtaa keittiönpöydälle, oli se, että eräs tässä taideprojektissa mukana oleva on henkilö, joka aiemmin tällä paikkakunnalla viran puolesta oli hyvinkin valmis mm siihen, että rakennettaisiin kauniille luodolle tornitaloja varakkaille ostajille. Toinen vastaava projekti oli sellainen, että eräs metsäalue tultaisiin tuhoamaan siksi, että sen tilalle saataisiin tehtyä kauppa. Se luodolle rakentaminen on jään...

  Seuraan yhtä orkidearyhmää. En nykyään kommentoi siellä, mutta kiusaan itseäni välillä ärsyyntymällä niistä ohjeista. Sen lisäksi, että siellä riidellään siitä, miten sana "orkidea" kirjoitetaan, ja vittuillaan niille, jotka kirjoittavat vaikkapa että Orgidea, niin siellä annetaan läjäpäin ohjeita, joista osa on ihan ok, osa vain selvästi itse keksittyjä tai väärin ymmärrettyjä. Sen lisäksi, että olen nokkava ja ylikriittinen ihminen, olen myös kärsimätön eli en jaksa sellaista turhaa ja ylimääräistä tuhertamista, josta ei ole mitään hyötyä, pelkästään vaivaa.  Mutta asiaan: Minulla on itselläni tällä hetkellä 4 orkideaa. Vanhin niistä ehkä 10 vuotta, jopa ylikin. Minulla ne ovat läpinäkyvässä muoviruukussa, jossa reiät pohjassa. Se on siis se ruukku, jossa olen ne ostanut tai saanut. Muoviruukku puolestaan on läpinäkyvässä, lasisessa suojaruukussa. Hoidan orkideoitani siten, että kerran viikossa lasken sen muoviruukun läpi vettä, jonka jälkeen orkideat ovat tiskialtaassa, ...

  Ihmisen muisti on kyllä jännä juttu. Välillä sitä muistaa erittäin hyvin täysin epäoleellisia asioita, mutta ei sellaisia oikeasti tärkeitä. Esimerkiksi ajalta, jolloin lapset olivat pieniä, muistaa yllättävän vähän. Ihankuin olisi katsellut itseään jotenkin ulkopuolelta. Ehkä se liittyy ruuhkavuosiin? Monella muullakin on kuulemma sama. Aamulla mietin koiralenkillä, että minulla kävi kyllä nuorena tosi hyvä tuuri ns parhaan ystävän kanssa. Ollaan tutustuttu koulussa, oltiin ehkä 11-vuotiaita, ja edelleen pidetään yhteyttä ja nähdäänkin välillä, vaikka asutaankin yli kolmen tunnin automatkan päässä toisistamme eli aivan eri paikkakunnilla. Ystäväni jäi asumaan kotiseudullemme, minä lähdin jossain vaiheessa maailmalle. Ainakin tyttöihmiselle sellainen paras kaveri on tärkeä juttu. Varmaan tietysti pojallekin. Vai ovatko pojat enemmän laumaihmisiä? En tiedä. Kuitenkin oli hienoa, että minulla oli ystävä, jonka kanssa kävimme läpi asioita ihan varhaisteini-iästä lähtien. Kuukautiset...

  Flunssa on kestänyt toista viikkoa, ja tehnyt mm sen, että nyt ei oikein jaksa synnyttää tekstiä ( tarkoitan niitä novelleja). Normaalisti jollain koirankävelytyslenkillä mielessä alkaa pyöriä joku asia/teema tai usein myös jokin hassu nimiyhdistelmä, joka alkaa itseä huvittaa, ja sitten teksti vain syntyy. Yleensä kirjoitan ensin ihan ruutuvihkoon ja siitä sitten kirjoittamaan ja muokkaamaan läppärillä. Mutta eiköhän se luovuudenkukka taas aukea, kun loputkin pöpöt katoaa kehosta. Olen edelleen pohtinut paljon näitä äitiasioita. Koko hommahan aktivoitui, kun kävin Pelastakaa lapset ry:n toimistolla lukemassa itseäni koskevia papereita. Tai itseasiassa työntekijä siellä luki niitä minulle ääneen (olikin muuten sellainen henkilö, nuorehko nainen, että meillä jotenkin heti natsasi kemiat hänen kanssaan), ja osan niistä sain kotiin mukaan, osa lähetetään kirjattuna kirjeenä myöhemmin.  Siskopuoleni kanssa asioista jonkin verran keskusteltuani olen vain lähinnä turhautunut. Hän ...

  Nyt onkin ollut pari viikkoa taukoa blogin kirjoittamisessa. Aika on mennyt sekä flunssaa sairastaen että novelleja kirjoittaen. Tässä on ehtinyt olla myös pari juhlapäivääkin eli Vappu ja Äitienpäivä. Vappu oli mukava. Vapunpäivänä Pepe Willbergin konsertti ja sen jälkeen hiukan kaupungilla hengailua ystävän kanssa loistavassa säässä.  Äitienpäivä oli myös huippu. Poika soitti aamulla ja osti minulle lahjaksi haluamani lenkkarit. Päivällä oltiin lounaalla kylpylässä miehen, toisen tyttären ja tämän avopuolison kanssa. On aina ihanaa vähän laittautua ja lähteä sen jälkeen valmiseen pöytään syömään. Toinen tytär ei tullut kotiin äitienpäivänä, koska oli töissä. Lähetti kyllä onnitteluviestin (isänsä kehotti lähettämään). Novellien kirjoittaminen jatkunee.

  Putkahti mieleen jostain eräs juttu, josta en siis juurikaan tiedä mitään omakohtaisesti, kaukaisesti sivusta seuranneena tietysti jotain. Eli nyt puhutaan huumeista. Eikä nyt mistään nistiluolista vaan näistä huumeita sekä käyttävistä että välittävistä julkisuuden henkilöistä. Ei nimillä, koska ei kiinnosta mitkään kunnianloukkaussyytteet, mutta jokainen lehtiä lukenut osannee päätellä. Tämä eräskin entinen huippu-urheilija, jolla ollut kai aina enemmän tai vähemmän ongelmia päihteiden kanssa, jos vuosien aikana esiintulleisiin uutisointeihin on uskomista, on nyt saanut rikostuomion.  Silti hän on ennen tuomiotaan elänyt hulppeasti. Upeat asunnot, tyttöystävät, vaimot ja perhekin on lisääntynyt. Nyt sitten ero lopulta tullut ja ukko linnassa, ja rouva toimii hyvinvointiyrittäjänä ja hoitaa lapsiaan ja kaikki näyttää päällisin puolin sujuvan. Uusi miesystäväkin esitelty.  Sitä vaan aloin miettiä, että pakkohan näiden tämäntyyppisten rouvien on ollut tietää, mitä kautta ...

  Olen myös miettinyt, sitä että mikä saa ihmisen käyttäytymään siten, että tosiaan uskottelee itselleen, että jokin asia omassa elämässä on ollut todella hyvin, vaikka ei ole oikeasti ollut hyvin? Kirjoitinhan tuossa joku aika sitten, että siskopuoleni on kuvitellut itselleen onnellisen lapsuuden ja käyttäytyi yhteistä synnyttäjäämmekin kohtaan siten kuin tämä olisi ollut mitä loistavin äiti. Sen verran olen ollut hänen (äitimme) kanssaan tekemisissä, vaikka minut muualle adoptoitiinkin, että ei kyllä ollut loistava äiti. Toisaalta: voihan olla niinkin, että sisarpuolellani on lehmät hermot. Itselläni ei ole. Tietenkin on usein on hyötyä siitäkin, että omaa valikoivan kuulon. Ja vielä parempaa se, että olisi niin tyhmä ettei ymmärtäisi loukkaantua tai suuttua mistään. Jotenkin nyt vähän kettuunnuin siitäkin, että kun kerroin siskopuolelleni, johon en yleensä pidä yhteyttä, että olen nyt tutustunut omaa lapsuuttani koskeviin papereihin, niin jotenkin hän sivuutti sen asian ja ehdot...

Minulla on varmaan menossa nyt jokin ajanjakso elämässäni, jolloin myllään asioita pohjamutia myöten. Laitoin eilen siskopuolelleni pienen viestin, jossa kirjoitin siitä, että olen saanut lapsuuttani koskevia papereita luettavakseni. Siskopuoleni on siis minua vanhempi ja olen aiemminkin todennut, että hän on tosiaan päättänyt kuvitella itselleen onnellisen lapsuuden. Myöhemmin ehkä kuvitteli itselleen myös onnellisen avioliiton, joten kuulemma miehen haluama avioero tuli "yllätyksenä". Jotenkin en osaa ajatella, että sellainen asia tulisi ihan yllätyksenä pitkän liiton jälkeen. No, kuitenkin hänen mielestään tämä yhteinen äitimme oli tehnyt aikoinaan parhaansa. Itse olen eri mieltä. Hän ei todellakaan tehnyt niin. Tottakai oli myös huonoa tuuriakin mukana ja varmasti aika koviakin asioita, mutta kyllä hän myös ihan itse oli sotkenut asioitaan. Mutta esiintyi kyllä aina mieluummin uhrina kuin vastuunkantajana, myös myöhemmissä puheissaan. Tämän jälkeen, kun olen nyt lukenut l...

  Kuvassa Otto Mäkilän (1904-1955) maalaus nimeltä Outo maa. Otto Mäkilä edusti surrealistista tyylisuuntaa, Olin eilen Turun taidemuseossa. Pidin näkemästäni. Elina Ruohonen, Panu Johansson ja Sandra Kantanen olivat raikkaita ja mielenkiintoisia taiteilijoita.  Nyt aion kuitenkin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia herätti eräät vanhemman polven taiteilijat. Täytyy sanoa, että Otto Mäkilä on ollut kyllä rohkea taiteilija. Tietyllä tavalla aikaansa edellä paljonkin. Tuosta ylläolevasta maalauksesta on kai useampiakin versioita, mutta ilmeisesti tuo on maalattu joskus vuoden  1938 huitteilla. En nyt ala arvioimaan, että onko ideana ollut Tutankhamonin haudan löytäminen, kuten joku taidehistorioitsija oli ehdottanut. Myös oltiin sitä mieltä, että unenomaisessa taulussa kuvataan yksinäisyyttä. Varmaan taiteilija itse tietäisi parhaiten kertoa, mitä hän ajatteli kuvaa tehdessään. Tämä on aina yhtä veteen piirretty viiva, kun alkaa kirjoittaa taiteesta. Se, miksi sanon Otto Mäkil...

  Tämä kuva taitaa olla vanhasta tv-sarjasta nimeltä Pyhimys. Ajalta jolloin tv:ssa oli tasan 2 kanavaa. Kuvan valitsin tähän siksi, että aion kirjoittaa anteeksiannosta. Olen viime aikoina kirjoittanut siitä, kuinka kävin Pelastakaa lapset ry:n toimistolla lukemassa vanhoja, lapsuuttani koskevia papereita. Ja tosiaan oli ehkä pienoinen järkytys, että millainen ihminen biologinen äitini onkaan ollut. Vastuuntunnoton uhriutuja, joka tosiaan olisi ollut valmis antamaan  minut ensimmäiselle halukkaalle.  Minähän en oikeastaan ole antanut hänelle ikinä anteeksi. Hän on sitä puoliksi leikillään kysynyt, kun olen ollut aikuinen tyyliin "vieläkö sinä olet minulle vihainen"? Valehtelin silloin että en ole. Hän on myös itse joskus ruikuttanut puolitutuille ihmisille samasta asiasta ja minulle on jopa lähes täysin tuntematon henkilö tullut sanomaan että "kyllä sinä voisit jo antaa anteeksi äidillesi". Suoraan sanoen minulla ei ollut mitään syytä tehdä niin ja olla kuin mitään...

  Sain viime viikolla Pelastakaa Lapset ry:n toimistolla tutustua itseäni koskeviin papereihin. Jotka siis koskevat lähinnä aikaa syntymästäni siihen, kun olin reilun vuoden ikäinen ja menin siihen kasvattiperheeseen, johon minut myöhemmin adoptoitiin.  Täytyy sanoa, että tuli kyllä itsellenikin ihan uutta tietoa. Toki olen paljon tiennytkin, mutta monia asioita en tai niitä on kerrottu eri tavoin kuin mitä todellisuudessa on tapahtunut. Yllättävää oli se, että vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lapsia tosiaan annettiin kasvattikoteihin kuin kissanpentuja, lehti-ilmoituksen perusteella. Onnistuin nippa nappa välttämään sellaisen kohtalon (minusta kylläkin oli lehti-ilmoitus), vaikkakin yhteen perheeseen minut oli viikoksi annettu, mutta sieltä palauduin takaisin (virallinen meriselitys oli se, että perheen rouva oli sairastunut). Minun pelastusenkelini oli eräs rouva X, joka oli ottanut minut maksua vasten hoitoon. Tosin kunnoton äitini ei ollut suorittanut maksuja ajallaan (...

  Kuvassa kyykäärme. Kuva siksi, koska aluksi ajattelin kirjoittaa kateudesta, mutta sitten tuli tarve kirjoittaa yhdestä toisesta asiasta, eli kirjoittamisesta, arvosteluista ja julkaisusta. Aluksi ensimmäiseen teemaan eli kateuteen. Itse olen jonkin verran kateellinen ihminen, myönnän. Se, mitä kadehdin, ovat oikeastaan ihmiset, joilla suuri, sosiaalinen verkosto. Kadehdin esimerkiksi erästä tuttua pariskuntaa, joilla on aika samanlaiset kiinnostuksen kohteet (veneily ja remontointi). He ovat todella aikaansaavia ihmisiä. Ja luonteina molemmat sellaisia, että tykkäävät hengailla venekunnittain eri satamissa ja aina tuntuu olevan hauskaa. Toisaalta olen kuullut niitäkin tarinoita, joissa kerrotaan että "ystävät" häipyivät siinä vaiheessa, kun rahat loppuivat eikä sosiaalisiin kokoontumisiin voinutkaan enää aktiivisesti osallistua. Ja onhan siinä maksakin kovilla, jos on koko ajan alkoholin voimalla hauskaa. Joo, tämä on vain tätä kateellisen panettelua 😀 Myös yhtä toista tu...

  Jännä juttu, miten maanantai on aina jotenkin tahmea. Vaikka itsellaäni ei ole suurta pudotusta sunnuntain vaihtuessa maanantaiksi, niin kuitenkin maanantai on sellainen kylmä ja teräväreunainen päivä. Onneksi aurinko paistaa. Tänään mietin koiralenkillä, että milloinkahan maailmassa alkoi se aikakausi, jolloin ihmiset ryhtyivät määrittämään maantieteellisiä rajoja? Varmaan silloin, kun ensimmäiset alkuihmiset alkoivat ryhmittyä. On toisaalta jotenkin käsittämätöntä, että meille ensin annetaan tällainen taivaankappale asuttavaksi,  joka on periaatteessa kaikille yhteinen, ja sitten joku keksii, että hänpä omistaakin tämän palan ja sen jälkeen sinne palalle ei kuka vaan saakaan enää tulla. Tai alkaa myymään palaa tästä taivaankappaleesta, vaikka eihän tätä alunperin kukaan voinut omia itselleen. Tämä on kai se kapitalismin syntyhistoria. Tänään olisi taas kuoroa. Sitten se loppuukin huhtikuun lopussa tältä kevätkaudelta. Muutaman vuoden siellä jo itsekin keikkunut. On ollut i...

  Kuvassa evankelista Johannes, jota jossain tituleerattiin myös kirjailijoiden suojelupyhimykseksi, jos oikein ymmärsin. Mutta: tosiaan tuossa jokin aika sitten päätin ryhtyä kirjoittajakurssin innoittamana kirjoittamaan novellikokoelmaa,  ja sellainen nyt tuntuisi olevan syntymässäkin. Ainakin tekstejä on alkanut tulla kiitettävästi ulos. Ja onhan totta, että päässäni on jo ennestään monta tarinaa, jotka ovat vain odottaneet ulostuloa. Toivotaan, että tämä vauhti nyt jatkuu, nyt ainakin on innostunut olo. Tyylini kirjoittaa on sellainen, että mielelläni sotken vakaviinkin asioihin huumoria ja tilannekomiikkaa. Tilannekomiikka on muutenkin se huumorin muoto, joka itseäni aina eriten naurattaa. En pyri nyt siis mihinkään turhaan dramaattisuuteen tai ylihenkevyyteen tätä novellikokoelmaa kirjoittaessani, vaan esitän asiat vähän nyrjähtäneessä valossa. Meinasin käyttää sanojen "aito ja humoristinen ote" vastakohdaksi sanaa tekotaiteellinen, mutta se on vaikea ja ennakkoluuloja ...

  Pääsiäinenkin oli ja meni. Sää olisi voinut olla hiukan parempi, koska nyt ei suunnitelluista pihahommista tullut oikein mitään, koska oli joko sateista tai kylmää. No, nyt on luvattu lämpenevää, joten varmaan ns toukotyötkin pääsevät etenemään. Miehen sukulainen toi pääsiäispyhien aikana muutamia valokuvia ja papereita liittyen sukuselvitykseen, joka jonkin verran nykyään kiinnostaa aikuisia lapsiammekin.  Tästä tulikin aamulla koiralenkillä mieleen, että se on jännä juttu, miten sitä jotenkin miettii ajatellessaan vanhoja aikoja, että se olisi ollut yhtä työntekoa ja kurjuutta ainakin näissä talonpoikaisissa ja sitä alemmissa yhteiskuntaluokissa. Oli tietysti katovuosia, jotka vaikuttivat laajalti, tottakai, koska se toimeentulo tuli isolle osalle ihmisiä pelloilta ja metsistä. Ja lapsikuolleisuuskin suurta. Rikkana rokassa vielä jumalanpelko, joka antoikin mukavasti papistolle valtaa. Sotiakin on myös ollut aina ihmiskunnan historiassa.  Silti, kun asiaa tarkemmin mi...