Tohtori Höyhen

  Putkahti mieleen jostain eräs juttu, josta en siis juurikaan tiedä mitään omakohtaisesti, kaukaisesti sivusta seuranneena tietysti jotain. Eli nyt puhutaan huumeista. Eikä nyt mistään nistiluolista vaan näistä huumeita sekä käyttävistä että välittävistä julkisuuden henkilöistä. Ei nimillä, koska ei kiinnosta mitkään kunnianloukkaussyytteet, mutta jokainen lehtiä lukenut osannee päätellä. Tämä eräskin entinen huippu-urheilija, jolla ollut kai aina enemmän tai vähemmän ongelmia päihteiden kanssa, jos vuosien aikana esiintulleisiin uutisointeihin on uskomista, on nyt saanut rikostuomion.  Silti hän on ennen tuomiotaan elänyt hulppeasti. Upeat asunnot, tyttöystävät, vaimot ja perhekin on lisääntynyt. Nyt sitten ero lopulta tullut ja ukko linnassa, ja rouva toimii hyvinvointiyrittäjänä ja hoitaa lapsiaan ja kaikki näyttää päällisin puolin sujuvan. Uusi miesystäväkin esitelty.  Sitä vaan aloin miettiä, että pakkohan näiden tämäntyyppisten rouvien on ollut tietää, mitä kautta ...

  Olen myös miettinyt, sitä että mikä saa ihmisen käyttäytymään siten, että tosiaan uskottelee itselleen, että jokin asia omassa elämässä on ollut todella hyvin, vaikka ei ole oikeasti ollut hyvin? Kirjoitinhan tuossa joku aika sitten, että siskopuoleni on kuvitellut itselleen onnellisen lapsuuden ja käyttäytyi yhteistä synnyttäjäämmekin kohtaan siten kuin tämä olisi ollut mitä loistavin äiti. Sen verran olen ollut hänen (äitimme) kanssaan tekemisissä, vaikka minut muualle adoptoitiinkin, että ei kyllä ollut loistava äiti. Toisaalta: voihan olla niinkin, että sisarpuolellani on lehmät hermot. Itselläni ei ole. Tietenkin on usein on hyötyä siitäkin, että omaa valikoivan kuulon. Ja vielä parempaa se, että olisi niin tyhmä ettei ymmärtäisi loukkaantua tai suuttua mistään. Jotenkin nyt vähän kettuunnuin siitäkin, että kun kerroin siskopuolelleni, johon en yleensä pidä yhteyttä, että olen nyt tutustunut omaa lapsuuttani koskeviin papereihin, niin jotenkin hän sivuutti sen asian ja ehdot...

Minulla on varmaan menossa nyt jokin ajanjakso elämässäni, jolloin myllään asioita pohjamutia myöten. Laitoin eilen siskopuolelleni pienen viestin, jossa kirjoitin siitä, että olen saanut lapsuuttani koskevia papereita luettavakseni. Siskopuoleni on siis minua vanhempi ja olen aiemminkin todennut, että hän on tosiaan päättänyt kuvitella itselleen onnellisen lapsuuden. Myöhemmin ehkä kuvitteli itselleen myös onnellisen avioliiton, joten kuulemma miehen haluama avioero tuli "yllätyksenä". Jotenkin en osaa ajatella, että sellainen asia tulisi ihan yllätyksenä pitkän liiton jälkeen. No, kuitenkin hänen mielestään tämä yhteinen äitimme oli tehnyt aikoinaan parhaansa. Itse olen eri mieltä. Hän ei todellakaan tehnyt niin. Tottakai oli myös huonoa tuuriakin mukana ja varmasti aika koviakin asioita, mutta kyllä hän myös ihan itse oli sotkenut asioitaan. Mutta esiintyi kyllä aina mieluummin uhrina kuin vastuunkantajana, myös myöhemmissä puheissaan. Tämän jälkeen, kun olen nyt lukenut l...

  Kuvassa Otto Mäkilän (1904-1955) maalaus nimeltä Outo maa. Otto Mäkilä edusti surrealistista tyylisuuntaa, Olin eilen Turun taidemuseossa. Pidin näkemästäni. Elina Ruohonen, Panu Johansson ja Sandra Kantanen olivat raikkaita ja mielenkiintoisia taiteilijoita.  Nyt aion kuitenkin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia herätti eräät vanhemman polven taiteilijat. Täytyy sanoa, että Otto Mäkilä on ollut kyllä rohkea taiteilija. Tietyllä tavalla aikaansa edellä paljonkin. Tuosta ylläolevasta maalauksesta on kai useampiakin versioita, mutta ilmeisesti tuo on maalattu joskus vuoden  1938 huitteilla. En nyt ala arvioimaan, että onko ideana ollut Tutankhamonin haudan löytäminen, kuten joku taidehistorioitsija oli ehdottanut. Myös oltiin sitä mieltä, että unenomaisessa taulussa kuvataan yksinäisyyttä. Varmaan taiteilija itse tietäisi parhaiten kertoa, mitä hän ajatteli kuvaa tehdessään. Tämä on aina yhtä veteen piirretty viiva, kun alkaa kirjoittaa taiteesta. Se, miksi sanon Otto Mäkil...

  Tämä kuva taitaa olla vanhasta tv-sarjasta nimeltä Pyhimys. Ajalta jolloin tv:ssa oli tasan 2 kanavaa. Kuvan valitsin tähän siksi, että aion kirjoittaa anteeksiannosta. Olen viime aikoina kirjoittanut siitä, kuinka kävin Pelastakaa lapset ry:n toimistolla lukemassa vanhoja, lapsuuttani koskevia papereita. Ja tosiaan oli ehkä pienoinen järkytys, että millainen ihminen biologinen äitini onkaan ollut. Vastuuntunnoton uhriutuja, joka tosiaan olisi ollut valmis antamaan  minut ensimmäiselle halukkaalle.  Minähän en oikeastaan ole antanut hänelle ikinä anteeksi. Hän on sitä puoliksi leikillään kysynyt, kun olen ollut aikuinen tyyliin "vieläkö sinä olet minulle vihainen"? Valehtelin silloin että en ole. Hän on myös itse joskus ruikuttanut puolitutuille ihmisille samasta asiasta ja minulle on jopa lähes täysin tuntematon henkilö tullut sanomaan että "kyllä sinä voisit jo antaa anteeksi äidillesi". Suoraan sanoen minulla ei ollut mitään syytä tehdä niin ja olla kuin mitään...

  Sain viime viikolla Pelastakaa Lapset ry:n toimistolla tutustua itseäni koskeviin papereihin. Jotka siis koskevat lähinnä aikaa syntymästäni siihen, kun olin reilun vuoden ikäinen ja menin siihen kasvattiperheeseen, johon minut myöhemmin adoptoitiin.  Täytyy sanoa, että tuli kyllä itsellenikin ihan uutta tietoa. Toki olen paljon tiennytkin, mutta monia asioita en tai niitä on kerrottu eri tavoin kuin mitä todellisuudessa on tapahtunut. Yllättävää oli se, että vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lapsia tosiaan annettiin kasvattikoteihin kuin kissanpentuja, lehti-ilmoituksen perusteella. Onnistuin nippa nappa välttämään sellaisen kohtalon (minusta kylläkin oli lehti-ilmoitus), vaikkakin yhteen perheeseen minut oli viikoksi annettu, mutta sieltä palauduin takaisin (virallinen meriselitys oli se, että perheen rouva oli sairastunut). Minun pelastusenkelini oli eräs rouva X, joka oli ottanut minut maksua vasten hoitoon. Tosin kunnoton äitini ei ollut suorittanut maksuja ajallaan (...

  Kuvassa kyykäärme. Kuva siksi, koska aluksi ajattelin kirjoittaa kateudesta, mutta sitten tuli tarve kirjoittaa yhdestä toisesta asiasta, eli kirjoittamisesta, arvosteluista ja julkaisusta. Aluksi ensimmäiseen teemaan eli kateuteen. Itse olen jonkin verran kateellinen ihminen, myönnän. Se, mitä kadehdin, ovat oikeastaan ihmiset, joilla suuri, sosiaalinen verkosto. Kadehdin esimerkiksi erästä tuttua pariskuntaa, joilla on aika samanlaiset kiinnostuksen kohteet (veneily ja remontointi). He ovat todella aikaansaavia ihmisiä. Ja luonteina molemmat sellaisia, että tykkäävät hengailla venekunnittain eri satamissa ja aina tuntuu olevan hauskaa. Toisaalta olen kuullut niitäkin tarinoita, joissa kerrotaan että "ystävät" häipyivät siinä vaiheessa, kun rahat loppuivat eikä sosiaalisiin kokoontumisiin voinutkaan enää aktiivisesti osallistua. Ja onhan siinä maksakin kovilla, jos on koko ajan alkoholin voimalla hauskaa. Joo, tämä on vain tätä kateellisen panettelua 😀 Myös yhtä toista tu...

  Jännä juttu, miten maanantai on aina jotenkin tahmea. Vaikka itsellaäni ei ole suurta pudotusta sunnuntain vaihtuessa maanantaiksi, niin kuitenkin maanantai on sellainen kylmä ja teräväreunainen päivä. Onneksi aurinko paistaa. Tänään mietin koiralenkillä, että milloinkahan maailmassa alkoi se aikakausi, jolloin ihmiset ryhtyivät määrittämään maantieteellisiä rajoja? Varmaan silloin, kun ensimmäiset alkuihmiset alkoivat ryhmittyä. On toisaalta jotenkin käsittämätöntä, että meille ensin annetaan tällainen taivaankappale asuttavaksi,  joka on periaatteessa kaikille yhteinen, ja sitten joku keksii, että hänpä omistaakin tämän palan ja sen jälkeen sinne palalle ei kuka vaan saakaan enää tulla. Tai alkaa myymään palaa tästä taivaankappaleesta, vaikka eihän tätä alunperin kukaan voinut omia itselleen. Tämä on kai se kapitalismin syntyhistoria. Tänään olisi taas kuoroa. Sitten se loppuukin huhtikuun lopussa tältä kevätkaudelta. Muutaman vuoden siellä jo itsekin keikkunut. On ollut i...

  Kuvassa evankelista Johannes, jota jossain tituleerattiin myös kirjailijoiden suojelupyhimykseksi, jos oikein ymmärsin. Mutta: tosiaan tuossa jokin aika sitten päätin ryhtyä kirjoittajakurssin innoittamana kirjoittamaan novellikokoelmaa,  ja sellainen nyt tuntuisi olevan syntymässäkin. Ainakin tekstejä on alkanut tulla kiitettävästi ulos. Ja onhan totta, että päässäni on jo ennestään monta tarinaa, jotka ovat vain odottaneet ulostuloa. Toivotaan, että tämä vauhti nyt jatkuu, nyt ainakin on innostunut olo. Tyylini kirjoittaa on sellainen, että mielelläni sotken vakaviinkin asioihin huumoria ja tilannekomiikkaa. Tilannekomiikka on muutenkin se huumorin muoto, joka itseäni aina eriten naurattaa. En pyri nyt siis mihinkään turhaan dramaattisuuteen tai ylihenkevyyteen tätä novellikokoelmaa kirjoittaessani, vaan esitän asiat vähän nyrjähtäneessä valossa. Meinasin käyttää sanojen "aito ja humoristinen ote" vastakohdaksi sanaa tekotaiteellinen, mutta se on vaikea ja ennakkoluuloja ...

  Pääsiäinenkin oli ja meni. Sää olisi voinut olla hiukan parempi, koska nyt ei suunnitelluista pihahommista tullut oikein mitään, koska oli joko sateista tai kylmää. No, nyt on luvattu lämpenevää, joten varmaan ns toukotyötkin pääsevät etenemään. Miehen sukulainen toi pääsiäispyhien aikana muutamia valokuvia ja papereita liittyen sukuselvitykseen, joka jonkin verran nykyään kiinnostaa aikuisia lapsiammekin.  Tästä tulikin aamulla koiralenkillä mieleen, että se on jännä juttu, miten sitä jotenkin miettii ajatellessaan vanhoja aikoja, että se olisi ollut yhtä työntekoa ja kurjuutta ainakin näissä talonpoikaisissa ja sitä alemmissa yhteiskuntaluokissa. Oli tietysti katovuosia, jotka vaikuttivat laajalti, tottakai, koska se toimeentulo tuli isolle osalle ihmisiä pelloilta ja metsistä. Ja lapsikuolleisuuskin suurta. Rikkana rokassa vielä jumalanpelko, joka antoikin mukavasti papistolle valtaa. Sotiakin on myös ollut aina ihmiskunnan historiassa.  Silti, kun asiaa tarkemmin mi...

  Minulla on ollut tämä Tohtori Höyhen- blogi kuutisen vuotta. Selasin eilen läpi kirjoituksiani, en tietenkään lukenut kaikkea (kirjoituksia yli 400 kpl), mutta luin ns parhaita paloja. Aika samana kirjoitustyylini pysynyt koko tämän ajan, eli tunnistin hyvin itseni. Kyllähän minä olen käyttänyt tätä ikäänkuin päiväkirjana. Ja ehkä tämä toimii vertaistukena ja samaistumispintana joillekin. Jossain kohtaa poistin kommentontimahdollisuuden, koska en jaksanut alkaa väitellä siitä, ovatko ajatukseni oikeita vai väärin jonkun mielestä. Sittemmin palautin kommentointimahdollisuuden. Oli huvittavaakin huomata, että tietyt teemat kirjoituksissani toistuvat vuodesta toiseen: painonhallinta, työelämän epäkohdat ja taiteilijuus (tai lähinnä luovuuskanavien etsiminen ja toteuttamisesta haaveilu). Jatkan kirjoittamista.  Ehkä osa sanoista ja haaveista muuttuu  joskus myös teoiksi. Ja miksei muuttuisi. Ai niin, vielä eräs huomio: lukiessani kiinnitin huomiota myös siihen, että aika to...