Pelastakaa lapsi
Täytyy sanoa, että tuli kyllä itsellenikin ihan uutta tietoa. Toki olen paljon tiennytkin, mutta monia asioita en tai niitä on kerrottu eri tavoin kuin mitä todellisuudessa on tapahtunut. Yllättävää oli se, että vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lapsia tosiaan annettiin kasvattikoteihin kuin kissanpentuja, lehti-ilmoituksen perusteella. Onnistuin nippa nappa välttämään sellaisen kohtalon (minusta kylläkin oli lehti-ilmoitus), vaikkakin yhteen perheeseen minut oli viikoksi annettu, mutta sieltä palauduin takaisin (virallinen meriselitys oli se, että perheen rouva oli sairastunut).
Minun pelastusenkelini oli eräs rouva X, joka oli ottanut minut maksua vasten hoitoon. Tosin kunnoton äitini ei ollut suorittanut maksuja ajallaan (vaikka valehtelikin muka maksaneensa rahat minut tuodessaan). Tämä rouva X oli mm vahvistanut minua siten, että oli voimisteluttanut minua ja antanut alppiaurinkoa. Ja hän oli kieltäytynyt luovuttamasta minua biologisen äitini hommaamille kasvattiperhe-ehdokkaille. Rouva X oli ollut huolissaan siitä, että äitini tuntui olevan valmis työntämään minut ensimmäisen halukkaan syliin. Ja juuri siksi Pelastakaa lapset otti minusta lopulta kopin värikkäiden vaiheiden jälkeen ja päädyin hyvään perheeseen.
Minulla ei ole mitään erityisen lämpimiä tunteita biologiseen äitiini. Tapasin häntä kyllä aikuisena ja vielä kuolinvuoteellaankin, mutta tunteeni olivat aina ristiriitaiset. Ja oikeastaan nähtyäni nyt kaikki raportit tarinaani liittyen, tunnen tietynlaista halveksuntaakin. Ei ihmisen tarvitse antaa mitään anteeksi, jollei halua.
Ymmärrän kyllä siis sen, että 60-luvulla ei varmaan ollut kauheasti ehkäisykeinoja saatavana, mutta kyllä äidistäni voisi käyttää sanaa "holtiton". Hänen ensimmäinen lapsensa oli avioliiton ulkopuolella syntynyt. Avioliitossaan hän sai kaksi lasta lisää ja minut. Kirjoitan näin sen takia, että tuntui että vaikka eräs henkilö ja siis hänen aviomiehensä merkitty juridisesti isäkseni, niin en muistuta isääni juurikaan, mutta kahdella muulla sisaruksellani on esimerkiksi täysin isänsä silmät. Lisäksi äidilläni oli kuulemma vähän hutsahtavia taipumuksia, joista hän jäi avioliittonsa aikanakin kiinni. Lisäksi olen ihmetellyt, että kun tein My Heritage-testin, niin sukua on enimmäkseen Pohjanmaalla ja sen lisäksi mm Ruotsissa, Usassa ja Ranskassa, mutta oletetun isäni kotiseudulta ei ole tullut osumia.
Eron jälkeen biologinen äitini siis jätti veljeni isälleen tai oikeastaan isän äidille eli mummolaan. Meidän muiden kanssa hän sitten muutti useampaankin otteeseen, ja siinä sivussa suunnitteli minusta luopumista. Tässä kohtaa sitä voi pitää onnenpotkuna, vaikka ihmiset, kuten minäkin, kuvittelevat aina verisukulaisuuden olevan jotain elämää suurempaa ja korvaamatonta. Ei välttämättä ole.
Tosiaan äitini tietty holtittomuus oli kyllä melko jäätävää. Hän ei käyttänyt alkoholia, eli ei sillä tavalla ollut holtiton, mutta kaikki tämä muu oleminen ei ollut kyllä mitään tasapainoisen ihmisen touhua. Itsemurhayrityksiäkin oli muutamia. Ja minusta kyllä esimerkiksi se, että olisi ollut valmis antamaan minut kenellä vaan, kertoo omaa kieltään kyllä hänen ajatusmaailmastaan.
Kun aikuisena tapasin häntä, ärsyynnyin silloinkin hänen ihmeellisestä tyylistään esittää aina jotain uhria, jolle on sattunut ikäviä asioita muka täysin ilman omaa syytään. Ja silti hän tunki nenänsä joka soppaan ja asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Ja jos ei joku mennyt hänen mielensä mukaan, niin hän uhriutumisen lisäksi aina myös tuhersi itkua. Jollain tavalla ei ehkä koskaan ollut kasvanut aikuiseksi. Alkuhuumasta (=ensitapaaminen ja äidin löytyminen) selvittyäni tunsin paljon myös kiukkua ja turhautumista. Rakastinko häntä? En. Enkä nähnyt syytä antaa anteeksikaan. Ei ollut mitään erityistä syytä helpottaa hänen omatuntoaan (jos sitä edes oli) ja painaa villaisella. En silti koe katkeruutta.
Huvittavaa on sekin, että taisin meistä neljästä lapsesta olla ainoa, joka aikuisena sanoi äidillemme aika suoraan asioita. Minua aika paljon vanhempi siskopuoleni oli nähtävästi päättänyt kuvitella itselleen onnellisen lapsuuden. Toki niinkin voi tehdä. Kahdella muulla taas oli elämät niin solmussa aikuisena, että biologinen äitini sai pidettyä heitä verkoissaan tekemällä heidät jollain tavallaan huolenpidostaan (=raha) riippuvaisiksi.
Olen myös paljon miettinyt sitä, kun sanotaan että lapsen ensimmäinen elinvuosi on tärkein. En ehkä allekirjoita tuota täysin. Pieni lapsi nyt lähinnä ensimmäiset kuukaudet syö ja nukkuu, ja vähän isompana perustarpeiden lisäksi riittää se, että sinulla on edes muutamat tutut kasvot elämässäsi. Tai muutama ihminen, johon tuntee kiintymystä. Tämä ajatukseni sai vahvistusta siitä, että raporttien mukaan olin ilmeisesti ihan tyytyväisen ja hymyilevän oloinen vauva, ja itkin vain silloin, kun oli syytä itkeä (= nälkä, jano, väsymys, vierastaminen). Ensimmäinen elinvuosi on ehkä tärkeä, mutta ei tärkein. Asioita voi korjata sen jälkeenkin.
Mutta: Summa summarum: Nyt osaan kyllä ajatella, että sain kyllä hyvän lapsuuden ja hyvän elämän. Ja siinä suurena suunnannäyttäjänä oli se rouva X, joka ei suostunut siihen, että saisin huonoa kohtelua. Kiitos siitä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!