Tohtori Höyhen

  Katsoin eilen elokuvan Sebastian. Se on vuodelta 2024, ja kertoo siis nuoresta kirjailijanalusta, joka etsiessään inspiraatiota toimii maksettuna seuralaisena. Melko rohkeasti on kuvattu homomiesten kohtaamisia. Ihan siis maaliin asti mennään. Ei ole kyllä mieshuoranakaan kovin helppoa, monenlaista asiakasta tulee vastaan, jopa pelottaviakin tapauksia. Elokuva löytyy Areenasta. Se, miksi otin tämän elokuvan yhdeksi tämän postauksen aiheeksi, on se, että siinä oli suuressa roolissa myös kirjoittajan työn ja sen raadollisuuden kuvaus. Tämä kirjailijan alku, 25-vuotias Max (roolissa Ruaridh Mollica), tosiaan kirjoittaa romaania, autofiktiivista sellaista. Autofiktiivinen tarkoittaa kirjallisuuutta, jossa kirjailija esiintyy osana tapahtumia. Tässä tapauksessa Maxilta alkaa mennä jotenkin todellisuus ja kuvitelmat hiukan sekaisin omassa päässä. Kustantaja vaatimuksineeen sekoittaa lisää pakkaa ja luo paineita. Tuntuu kohtuuttomalta osa näistä vaatimuksista, mutta toisaalta kyseessä o...

  Juhannuskin oli ja meni. Itse oltiin vuokramökillä Kustavissa, peräti 6 päivää. Seitsämäs päiväkin olisi saatu olla, mutta ainakin itselle tuli mökkikiintiö täyteen. Lisäksi pakkaamisessa ja purkamisessa kului tuhottomasti aikaa, koska halusin viedä omat petivaatteet. Mies puolestaan on aina varautunut ydinsotaan, eli meillä on ruokaa ja kaikkea muutakin joka paikassa mukana ihan liikaa.  Mökki oli kivassa paikassa. Meri heti nenän edessä ja oli mukavan rauhallista. Ja saunassa hyvät löylyt. En silti halua sinne mökille enää uudestaan. Siellä oli  muovinen kokolattiamatto ja paljon tekstiilejä, ja ainakin  vaatteet alkoivat haista kesämökiltä, eli pyykättävää riitti kotosalla. Tästä saa sen kuvan, että olen aivan siisteysintoilija. Sitä en ole, mutta olen jotenkin hajuherkkä. En siis hajuvesille vaan lähinnä just epämiellyttävät hajut kuvottavat. Rasva, lika, ummehtunut ilma... näin esimerkkinä. Paluumatkalla käytiin hampparilla eräässä paikassa, joka oli jonkinlai...

  Alan jotenkin pikku hiljaa ymmärtää sen, kun sanotaan että vanhat ihmiset muistelevat mielellään menneitä. Itselläkin alkaa olla vähän samanlaisia oireita. Se on totta, että kaukaisia asioita ilmeisesti muistaa paremmin kuin lähivuosina tapahtuneita. Muistaa oikein hyvin erilaisia tunnetiloja vaikkapa kouluajoilta, ensimmäisestä työpaikasta, ensimmäisestä parisuhteesta jne. Sitten taas saattaa olla aukkoja muistissa vaikkapa siltä ajalta, kun lapset oli pieniä. Ja monelta muultakin ajalta. Muistaa vain välähdyksiä. Tänä aamuna hokasin taas aamulenkillä senkin, että pitäisi tosiaan olla armollisempi itseäänkin kohtaan. Miksi ihmeessä sitä asettaa itselleen aivan kummallisia vaatimuksia? Ei voi vaikkapa kuusikymppisenä tehdä aivan samoja asioita kuin 30-40 vuotta aiemmin. Eikä voi näyttää samalta kuin monta vuosikymmentä sitten. Eikä edes samalta kuin 10 vuotta sitten. Vaikka itsestään kannattaa pitää huolta, niin kyllä täytyy hyväksyä sekin, että kroppa vanhenee. Tai ainakin helpo...

  Olen miettinyt tätä asiaa ennenkin ja viimeksi tänä aamuna. Nimittäin sitä, että en lumoudu sellaisista asioista, joista naiset ehkä tavallisesti lumoutuvat.  Yritän selittää: naisvaltaisessa kirjoitusryhmässämme joku suositteli erästä kirjaa ja oli ihastunut mm kerronnan eri tasoihin. Ymmärrän kyllä sen, mitä hän tarkoitti. Eli että jostain kirjasta saattaa löytää paljon erilaisia merkityksiä ja näkökulmia. Symboliikkaa, lainauksia, vertauksia, samaistumispintaa. Minusta vaan tuntuu siltä, että olen ihmisenä aika suoraviivainen vaikka mutkikas muuten olenkin. En lumoudu eikä minua kauheasti liikuta eikä kiinnosta sellainen tietynlainen vaikealukuisuus. Ei vertauskuvat eikä liiallinen brassailu jollain kirjoittajan omalla knoppitietoudella, jossa helposti nostetaan esiin asioita, joita vain piiri tuntee ja tunnistaa. Olen ehkä jollain tavalla juntti. Esimerkiksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka muistavat sekä lukemiensa kirjojen nimet että kirjailijoidenkin nimet. En ymmä...

  Olen miettinyt tuota ulkopuolisuuden tunnetta. Esimerkiksi minulla on yksi sellainen harrastus, josta periaatteessa pidän, mutta siinä ryhmässä minulla on hyvin usein ulkopuolinen olo. Kun lähden yhteiseen tapahtumaan, niin vielä matkalla saattaa olla ihan hyvä ja itsevarma olo, mutta perille päästessä minusta jotenkin valahtaa pois puolet. Olenkin äkkiä epävarma ja jotenkin tunnen oloni sosiaalisesti kömpelöksi tai sitten käyttäydyn jotenkin ylienergisesti. Eli yli-yritän.  Eilenkin tuli hiukan se fiilis, ja siihen ei juurikaan ollut mitään syytä. Minua halattiin ja juttelin monen kanssa. Voihan olla, että tämä tunne on jotenkin jäänyt päälle jostain aiemmista kokemuksista, joita ei enää ole, joten voisin ehkä pikkuhiljaa lopettaa tällaiset tyhjänpäiväiset ulkopuolisuuden olotilat, joille ei ole olemassa mitään todellista syytä, vaan se on opittu tapa. Sen sijaan  voisi vain keskittyä kaikkeen hyvään.

  Aloin miettiä tässä kirjoittamista ylipäänsä. Mielestäni useimmilla ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ainakin itselläni on tämä tarve. Ja nythän se on aina tietoinen riski, että yrittää saada kirjoituksiaan julkaistuksi. Joudut altistumaan sille, että joku muu päättää puolestasi, onko uutuusarvoa ja kiinnostavuutta niin paljon, että kannattaa julkaista. Toki ymmärrän, että julkaisukynnyksen ylittäminen taitaa muutenkin olla melkoista arpapelia. Jollain tavalla en ymmärrä sitäkään, että jotkut ihmiset kirjoittavat koko elämänsä ainoastaan pöytälaatikkoon. Toki päiväkirja on sitten taas ihan eri asia. Olisi mukava tietää, millaiset ihmiset niitä tekstejä kustantamoissa lukevat. Toivottavasti monenlaiset ja toivottavasti yhtä tekstiä lukee useampi kuin yksi, ennen kuin päätöksiä tehdään. Ja toivottavasti on monen ikäisiä lukijoita ennen päätöstentekoa. Parikymppistä kiinnostaa taatusti ihan toisenlaiset tekstit kuin vaikka kuusikymppistä. Itse asiassa en tiedä, kuinka ...

  Hain viikonloppuna postista lähetyksen, jossa oli lisää vauva-aikaani ja adoptiotani koskevia papereita, jotka minulle oli lähetetty kirjattuna kirjeenä. Mitään erityistä uutta infoa ei enää tullut siihen, mitä jo ennestään tiesin. No, ehkä se, että oli mukana pari biologisen äitini kirjettä sosiaalilautakunnalle sekä kirjattuna se tieto, että biologiseksi isäkseni oletettu mies oli jossain kohtaa kieltänyt sen, että olisi isäni. Tosin kun tapasimme, kun olin jo aikuinen, hän ei mitenkään kyseenalaistanut asiaa.  Biologisen äitini kirjeitä lukiessani toki huomasin, että hän oli käsitellyt asiaa hyvin järkevästi ja tietyllä tavalla varmasti teki päätöksensä minun pois antamisestani juuri sen takia, että oli ylikuormitettu monin tavoin. Eli oli sekä kolmen lapsen yh että yritti käydä myös töissä. Olen kyllä tuntenut häntä kohtaan välillä myös vahvaa vihaa. Se taas ei liity niinkään siihen, että hän antoi minut pois, vaan lähinnä siihen, että oli myöhemmin jotenkin näitä asioit...

  Tänään minulla oli aika hammaslääkärille tarkastusta varten. Vähän jännittikin. Nuorenpana en juurikaan pelännyt hammaslääkärillä käyntiä, koska aika harvoin oli mitään korjattavaa. Vanhemmiten olen tullut vähän kipuherkäksikin ja olin jo asennoitunut siten, että reagoin heti, jos vähänkin tuntuu epämiellyttävältä.En  voi sietää sellaisia hammaslääkäreitä, jotka ovat jotenkin kovakouraisia. Ja myöskin epäilyttää vahvasti, jos kohdalle osuu kandi. Tiedän kyllä, että heidänkin pitää harjoitella, mutta ei kiitos minun suussani. Minulla kävi kyllä tuuri. Hammaslääkäri oli nainen ja hän oli hyvin uskottavan oloinen, vaikka olikin nuori. Pahinta ehkä mitä voi olla, on epävarma lääkäri. Hampaat kuvattiin ja tutkittiin. Ei ollut paikattavaa. Yksi lohkeama , jota seurataan.  Puhuin päänsäryistäni. Lääkäri sanoi että hampaissani on jonkin verran kulumaa, joka tarkoittaa sitä, että todennäköisesti narskuttelen hampaita nukkuessani ja myös päänsäryt voivat johtua siitä narskuttelus...

  Ursan sivuilla luki, että aurinko on tähti, jota maa kiertää. Koko avaruus on ihan käsittämätön. Ja mielenkiintoinen. Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa auringosta tai kuusta, vaikka tämä asia hyppäsikin silmieni eteen, kun etsin kuvaa auringosta somistamaan seuraavaa kirjoitusta. Kun olin sunnuntaina lähettänyt suurin toivein käsikirjoituksen kustantamoon, olikin äkkiä tyhjä olo. Ihankuin lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Tuli tunne, että mitä nyt. Yksi projekti on päätepisteessään. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, että tulee uusia projekteja. Ja osaan yhä kirjoittaa. Sekin on jännä asia. Joskus tulee tunne, ettei päässä ole yhtäkään uutta ajatusta tai ainakaan sellaista, joka kannattaisi kirjoittaa talteen. Mutta sitten kun vaan alkaa kirjoittamaan, niin huomaakin että sanoja ja lauseita tulee, ja äkkiä koossa onkin kokonaisuus. Se on kyllä niin totta, että kirjoittamisesta on moneksi. Se on ase, kun taistelet elämän epäoikeuksia vastaan. Ja se on ihan ääretön Graal...

  Nyt on ensimmäinen kesäkuuta. Minulla on vähän hutera olo. Ilmeisesti pitkästä aikaa asentohuimausta. Tai no, ei maailma pyöri, kuten asentohuimauksessa, mutta hiukan huimaa ja niska jumissa. Ehkä olen saanut vetoa tai jotain. Eilen oltiin ulkona. Leikkasin ruohoa ja nuoripari tuli kokoamaan terassikatosta. Eilen olin itselle tärkeä päivä. Nyt ei lähipiirissä ollut mitään koulujen päättäjäisiä tai juhlia, mutta päivä oli toisessa mielessä tärkeä: Lähetin nyt novellikokoelmani kustantajalle. Niitä tekstejä oli nyt 19 eikä 20, kuten suunnittelin, ja oikeastaan tuntuu että tämä on just hyvä näin. Eilen luin vielä kahteen kertaan tekstit ja täytyy yhä sanoa, että ne naurattavat minua yhä, vaikka olen ne itse kirjoittanut ja lukenutkin moneen kertaan. Pidän kyllä ihmeenä sitä, jos kustantajaa ei löydy. Kaikissa noissa teksteissä on pointtina oikeastaan se, että niissä kiinnitetään huomiota juuri siihen, miten erilaisia rooleja me ihmiset esitämmekään. Sellaista sataprosenttisen vilpit...