Tohtori Höyhen

  Tänään minulla oli aika hammaslääkärille tarkastusta varten. Vähän jännittikin. Nuorenpana en juurikaan pelännyt hammaslääkärillä käyntiä, koska aika harvoin oli mitään korjattavaa. Vanhemmiten olen tullut vähän kipuherkäksikin ja olin jo asennoitunut siten, että reagoin heti, jos vähänkin tuntuu epämiellyttävältä.En  voi sietää sellaisia hammaslääkäreitä, jotka ovat jotenkin kovakouraisia. Ja myöskin epäilyttää vahvasti, jos kohdalle osuu kandi. Tiedän kyllä, että heidänkin pitää harjoitella, mutta ei kiitos minun suussani. Minulla kävi kyllä tuuri. Hammaslääkäri oli nainen ja hän oli hyvin uskottavan oloinen, vaikka olikin nuori. Pahinta ehkä mitä voi olla, on epävarma lääkäri. Hampaat kuvattiin ja tutkittiin. Ei ollut paikattavaa. Yksi lohkeama , jota seurataan.  Puhuin päänsäryistäni. Lääkäri sanoi että hampaissani on jonkin verran kulumaa, joka tarkoittaa sitä, että todennäköisesti narskuttelen hampaita nukkuessani ja myös päänsäryt voivat johtua siitä narskuttelus...

  Ursan sivuilla luki, että aurinko on tähti, jota maa kiertää. Koko avaruus on ihan käsittämätön. Ja mielenkiintoinen. Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa auringosta tai kuusta, vaikka tämä asia hyppäsikin silmieni eteen, kun etsin kuvaa auringosta somistamaan seuraavaa kirjoitusta. Kun olin sunnuntaina lähettänyt suurin toivein käsikirjoituksen kustantamoon, olikin äkkiä tyhjä olo. Ihankuin lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Tuli tunne, että mitä nyt. Yksi projekti on päätepisteessään. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, että tulee uusia projekteja. Ja osaan yhä kirjoittaa. Sekin on jännä asia. Joskus tulee tunne, ettei päässä ole yhtäkään uutta ajatusta tai ainakaan sellaista, joka kannattaisi kirjoittaa talteen. Mutta sitten kun vaan alkaa kirjoittamaan, niin huomaakin että sanoja ja lauseita tulee, ja äkkiä koossa onkin kokonaisuus. Se on kyllä niin totta, että kirjoittamisesta on moneksi. Se on ase, kun taistelet elämän epäoikeuksia vastaan. Ja se on ihan ääretön Graal...

  Nyt on ensimmäinen kesäkuuta. Minulla on vähän hutera olo. Ilmeisesti pitkästä aikaa asentohuimausta. Tai no, ei maailma pyöri, kuten asentohuimauksessa, mutta hiukan huimaa ja niska jumissa. Ehkä olen saanut vetoa tai jotain. Eilen oltiin ulkona. Leikkasin ruohoa ja nuoripari tuli kokoamaan terassikatosta. Eilen olin itselle tärkeä päivä. Nyt ei lähipiirissä ollut mitään koulujen päättäjäisiä tai juhlia, mutta päivä oli toisessa mielessä tärkeä: Lähetin nyt novellikokoelmani kustantajalle. Niitä tekstejä oli nyt 19 eikä 20, kuten suunnittelin, ja oikeastaan tuntuu että tämä on just hyvä näin. Eilen luin vielä kahteen kertaan tekstit ja täytyy yhä sanoa, että ne naurattavat minua yhä, vaikka olen ne itse kirjoittanut ja lukenutkin moneen kertaan. Pidän kyllä ihmeenä sitä, jos kustantajaa ei löydy. Kaikissa noissa teksteissä on pointtina oikeastaan se, että niissä kiinnitetään huomiota juuri siihen, miten erilaisia rooleja me ihmiset esitämmekään. Sellaista sataprosenttisen vilpit...