Anteeksiannosta
Tämä kuva taitaa olla vanhasta tv-sarjasta nimeltä Pyhimys. Ajalta jolloin tv:ssa oli tasan 2 kanavaa. Kuvan valitsin tähän siksi, että aion kirjoittaa anteeksiannosta.
Olen viime aikoina kirjoittanut siitä, kuinka kävin Pelastakaa lapset ry:n toimistolla lukemassa vanhoja, lapsuuttani koskevia papereita. Ja tosiaan oli ehkä pienoinen järkytys, että millainen ihminen biologinen äitini onkaan ollut. Vastuuntunnoton uhriutuja, joka tosiaan olisi ollut valmis antamaan minut ensimmäiselle halukkaalle.
Minähän en oikeastaan ole antanut hänelle ikinä anteeksi. Hän on sitä puoliksi leikillään kysynyt, kun olen ollut aikuinen tyyliin "vieläkö sinä olet minulle vihainen"? Valehtelin silloin että en ole. Hän on myös itse joskus ruikuttanut puolitutuille ihmisille samasta asiasta ja minulle on jopa lähes täysin tuntematon henkilö tullut sanomaan että "kyllä sinä voisit jo antaa anteeksi äidillesi". Suoraan sanoen minulla ei ollut mitään syytä tehdä niin ja olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sillä anteeksiannollahan minä olisin täysin vapauttanut hänet siitäkin vähäisestä vastuuntunnosta, joka hänellä ehkä oli.
Kaikissa ihmissuhdeoppaissa kehotetaan anteeksiantoon sillä perusteella, että se viha satuttaa vain vihaajaa itseään. Höpö höpö. Se ei ole totta. Viha on täysin oikeutettu tunne monissa tapauksissa. Ei väärin kohdellun ihmisen tarvitse ryhtyä miksikään lampaaksi ja laupiaaksi samarialaiseksi.
En tosiaan ajattele biologista äitiäni kovinkaan usein. Yleensä ihan satunnaisesti enää. Ja hänhän on siis jo menehtynyt. Nyt tämä asia on vain aktivoitunut siksi, että olen palannnut vauva-aikaani niiden papereiden myötä. Olen myös kirjoittanut aihetta sivuten uuden novellinkin. Minähän käytän kirjoittamista terapianakin. Väitän lisäksi, että olen sen verran älykäs, että näin sen kaiken esittämisen ja venkoilun taakse, kun äitini yritti korjata mainettaan ihmisten silmissä. Oli myös taitava manipuloija. Tämä päällisin puolin herttainen mummeli laitteli ihmisiä arvojärjestykseen, ja esimerkiksi minun sisarenlapseni kutsuivat häntä liikanimellä "Saatana". Eiköhän sekin kerro jotain 😉?
En ryve vihassa, mutta minulla on oikeus kaikkiin tunteisiini.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!