Tohtori Höyhen

  Tuossa juuri lueskelin Nina Honkasen ajatuksia kirjojen julkaisemisesta. Hänhän on nyt siirtynyt ilmeisesti kustantamaan kirjansa itse. Kirjoitti myös juuri siitä, että kirja- ja kustannusala on rikki. Kaikki muut kustannusalalla  saavat palkkaa paitsi kirjailijat. Sehän taitaa pitää paikkansa. Kirjamessuillakin kirjailijat edustavat itseään messuosastoilla ilman korvausta. Kirjastokorvauksia tulee muistaakseni 25 centtiä per kirja miinus verot. Ja nykyään sitten vielä tehtaillaan kirjoja tekoälyllä. Eli melkoista murrosta on. Itsellenikin tullut lisäksi vähän se fiilis, ettei sekään, että saa kirjalleen kustantajan, tarkoita välttämättä sitä, että kirja olisi erityisen hyvä. Tuntuu että mieluummin julkaistaan sellaisten kirjailijoiden tuotoksia, joilta on julkaistu aiemmin tai sitten sitten julkaistaan mielellään sellaisten julkisuuden henkilöiden tarinoita, joita pidetään suurta yleisöä kiinnostavina. Vaikka siinä taitaa käydä juuri niin, että näitä elämänkertoja myydään h...

  Nyt kirjoitankin vähän katuasiaa. Olen tehnyt sellaisen huomion, että uusilla tai uudehkoilla asuntoalueilla on tapana se, että vaikka rakennukset suuria ja hienoja, niin niitä ympäröivät kadut ovat yleensä tosi kapeita, eli kahden kohtaavan auton välissä ei pahemmin ole tilaa. Myös kääntymiskulmat ovat jyrkkiä. Kävinpä tällä viikolla myös sellaisessa taloyhtiössä, jonka pihaan vie niin jyrkkä ylämäki, että siellä asuvan tuttavani mukaan mäkeä ei talvisin pääse ylös muulla kuin nelivetoisella autolla. Ei ihan terve suuntaus tuokaan. Ymmärrän toki, että tonttimaa usein kortilla (toisaalta hassua sekin, koska Suomi on yhä suurimmalta osin erittäin harvaan asuttu maa) ja kallista, joten kadut rakennetaan senkin takia kapeiksi, että taloille jää lääniä. Silti. Ei Suomi ole mikään Alankomaat, jossa voi pyöräillä vuoden ympäri tai että joka paikkaan pääsisi jalan tai yleisillä kulkuneuvoilla. Tämä on maa, jossa on neljä vuodenaikaa: kylmä. kylmä, vielä kylmempi ja viileä. Täällä ikävä ...

  Olen taas hiukan käärmeissäni. Tällä kertaa autoista. Tai siis omasta autostani. Minulla on Toyota Avensis- farkku. Sitä ennen minulla oli erimerkkinen auto, jota kutsuin nimellä Hyppy-Heikki. Se ei tosiaan ollut mikään maailman paras ajettava, mutta se oli siinä mielessä hyvä auto, että se oli sopivan kokoinen. Sen sai helposti sujautettua parkkiin.  Toista kuin tämä Avensis. Tässä ei haittaa leveys vaan lähinnä pituus. Tämän auton mittasuhteita en vain ole oppinut hahmottamaan. En tiedä miksi. Koska minulla on ollut joskus käytössä vielä isompi auto, farkku-Mersu, ja sen kanssa pärjäsin hyvin. Enkä pelännyt ajamista. Nykyään en enää nauti ajamisesta, koska minulla on koko ajan epävarma olo Avensiksen kanssa. Olin eilen yhdessä harrastuksessani illalla myöhään ja oli siis sateista ja pimeää. Niin enkös sitten peruuttanut päin estettä, vaikka mukana oli kaksi apukuskiakin. No, tällä kertaa auto säilyi vaurioitta, mutta kyllähän tuollainen syö itsetuntoa ja aiheuttaa turhaa h...

  Nyt, kun olen editoinut näitä tekstejä ja tarkoituksenani julkaista kirjana, niin poistin sitten vuodet 2020, 2021, 2022 ja 2023 tältä sivustolta. En usko, että niitä vanhempia tekstejä lukee monikaan tietsikalta ja vielä vähemmän puhelimesta, koska se on fyysisestikin aika hankalaa selaamista. Itselläkin tekstien kelaaminen ihan alkuun oli aika työlästä.  Näitä uudempia tekstejä vuodesta 2024 alkaen jätin tähän blogiinkin luettavaksi, vaikka nekin tulevat mahdollisesti ilmestyvään  fyysiseen kirjaan mukaan. Paperikirjan tekstit, jos se saadaan toteutettua, ovat aikaväliltä 01/2020 - 10/2026. Olen leikkinyt myös ajatuksella, että minkä laittaisin kirjan nimeksi. Yksi idea on "Seitsemän vuotta höyhenenä". Sinänsä se olisi aika kuvaava nimi. Onhan tämän bloginkin nimi Tohtori Höyhen ja lisäksi olen kyllästymiseen saakka kirjoittanut teksteissäni ruokavalioista,  ruokakokeiluistani, laihdutuksesta, vartalosta, ikääntymisestä sekä kuntoilusta. Ja huvittava lopputulema ...

  Kuvassa Turun uusi ja upea konserttitalo Fuuga. Olimme ystävän kanssa Turun filharmonisen orkesterin jäähyväiskonsertissa Turun vanhalla konserttitalolla. Tämä talo toimi näyttämönä orkestereille ja monille artisteille vuosina 1952 - 2026. Konserttihan oli upea. Se oli Beethovenin oodi ilolle. John Storgårds toimi kapellimestarina. Esitettiin siis Preludi Beethovenin 9. sinfonialle ja Sinfonia nro 9 d-molli op. 125. Mukana oli filharmonisen orkesterin lisäksi myös kuoro, Turun katedraalikuoro eli Chorus Cathedralis Aboensis. Tekstin mukaan Beethovenin yhdeksäs on ylistys taiteelle, yhteisöllisyydelle, ilolle ja ystävyydelle. Soittajat soittivat intohimoisesti ja hienosti ja kuoro sekä laulajat (Sonja Herranen, sopraano, Tuija Knihtilä, altto, Tuomas Katajala, tenori ja Tuomas Pursio, basso) olivat myös upeita ja taitavia. Itselle tämä reipas puolitoista tuntia on juuri passeli aika kuunnella. Ehkä olisin toivonut että katsomossa olisi ollut hämärämpää, nythän yleisvalo oli saliss...

  Pienoinen kyllästyminen vähän kaikkeen. Olisi ihan mukavaa, jos jotkin asiat liikahtaisivat hiukan eteenpäin. Kuten vaikkapa omien tekstien saaminen julkaistuiksi. Mieltymyksiä on varmaan yhtä paljon kuin on ihmisiäkin. Se oli mukavaa, kun kaveri kirjoitusryhmästä luki novellikokoelmani ja tykkäsi. Nimenomaan halusin vaihteeksi miesnäkökulmaa ja nähtävästi nyrjähtänyt huumorini uppoaa siis miehiinkin.  Kun pyytää joltain ihmiseltä mielipidettä näistä kirjoittamistaan teksteistä, se tosiaan tarkoittaa toivetta sitä, että tämä tutustuisi tyyliin ja kokonaisuuteen eikä sitä, että joku pohtisi, kirjoitetaanko vappu (juhla) keskellä lausetta isolla vai pienellä tai suoritetaanko lentokentällä matka- vai lähtöselvitys. Korjailu taitaa olla sitten lopuksi kustannustoimittajan hommia ja lisäksi vapaa teksti on eri asia kuin asiateksti.  Kuorossamme kävi eilen toimittaja. Olisi tarkoitus saada uusia jäseniä ja mieluummin vähän nuorempia ja varsinkin miesääniä (bassoja ja tenorei...

  On aikamoinen työ ollut tekstien siirto ja editointi yhdeksi kokonaisuudeksi. Osaa olen joutunut editoimaan rankallakin kädellä. Poistamaan joitain mielestäni turhia lauseita ja vähän sensuroimaankin. Jopa jättänyt kokonaan pois. Koska olen nyt kokoamassa yhteen seitsemän vuoden aikana kertyneitä, päiväkirjanomaisia kirjoituksia, niin ajattelin että poistan myös blogista pikkuhiljaa vanhempia tekstejä.  On ollut aika jännäkin käydä läpi vuosien aikana kertyneitä päivityksiä. On ollut koronaa ja Ukrainan sotaa. On mietitty harrastuksia, opiskeluja ja töitä, politiikkaakin. Luopumista ja kuolemaa (oma lemmikki, anoppi, naapuri jne). Painonhallintaa, ravintoa, ikääntymistä. Masennustakin sekä ongelmia silmien kanssa. Monenlaista elämään kuuluvaa siis. Olen siis kokoamassa näitä yksien kansien väliin. En vielä tiedä, onko se hyvä vai huono idea.

  Nyt olen viime viikolla käynyt läpi näitä blogikirjoituksiani. Niitä on kertynyt aika paljon: vuodesta 2020 saakka. Olen siirtänyt ne kirjoitusohjelmaan, jossa olen myös editoinut niitä. Ajatuksenani olisi se, että kokoan ne ikäänkuin kirjan muotoon ja tarjoan kustantajalle. Minua itseäni jollain lailla kiinnostaisi lukea sellaisia vähän päiväkirjan muotoon kirjoitettuja tekstejä, eli ehkäpä jotain toistakin voisi kiinnostaa, kun kaikki olisi yksien kansien sisällä. Ja kyllähän melkein seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon sellaista, jonka on jo lähes unohtanut itse. Kuten vaikkapa korona, Ukrainan sota ja pienoinen energiakriisi. Myös monta suomalaista legendaa on menehtynyt: Loiri, Aira Samulin, Karpo jne.  Jotenkin alkaa ottaa päähän se, miten vaikeaa julkaiseminen nykyään on. Tuntuu, että se on mahdollista enää niille, joilla jo aiempia julkaisuja. Eihän tämän nyt noin pitäisi mennä. Ja sitten kuitenkin kustannetaan ja julkaistaan aika tylsiäkin kirjoja.  ...

  Kyllä tunteet voi vaihdella kovastikin, kun on kyse kirjoittamisesta. Eilen kirjoitusryhmässä oli vaihteeksi epämukava olo. Aloin vertailla omaa kirjoittamistani ja tekstejäni toisten kirjoittamiseen ja teksteihin, ja tuli olo että en ole tarpeeksi hyvä. Ja koska kirjoitamme ryhmässä käsin, tuntuu että kirjoitankin paljon hitaammin kuin muut. Ja tämä on siis tunne ihan vain omassa päässäni, ryhmämme ohjaaja on hyvin tasapuolinen ja kannustava. Näitä tunteita tulee ja menee. Välillä on lahjakas olo, välillä ei. Toisaalta ymmärsin, että olen viime aikoina kirjoittanut paljon dialogeja. Ne tuntuvat luonnistuvan paremmin ja ovat ehkä "se" minun juttuni. En ole muutenkaan mikään maalaileva kirjoittaja. En kirjoita että "hänen naurunsa helisi kuin lautalattialle putoilevat kolikot". Olen suorasukaisempi enkä niin runollinen. Mutta sen ei pitäisi olla mikään ongelma, koska lukijatkin ovat erilaisia?

  Kuvassa Kansallisteatteri, Helsinki Aloin enemmänkin miettimään Helsinkiä. No, se on minulle sillä tavalla tuttu kaupunki myös, että aikonaan vietin muutaman kuukauden Lastenlinnassa tutkimuksissa noin vuoden ikäisenä, jonne biologinen äitini minut vei ja josta minut myös myöhemmin haettiin uuteen kotiin, eli adoptiovanhemmilleni Lahteen. Myös luokkaretket suuntautuivat silloin tällöin Helsinkiin. Ja toki muita käyntejä, kyläilyjä ja risteilyjä. Sisarpuoleni asui nuorena Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla. Ja tosiaan, koska ennen asuin Lahden seudulla, niin autolla, bussilla tai junalla meni noin tunti, kun oli Helsingissä. Olen ennenkin sanonut, että jos olisin varakas, niin hankkisin itselleni asunnon Helsingin ydinkeskustasta. Kuten eilenkin kirjoitin, mielikuvitustani ruokkii se, että siellä on historian kerrokset koko ajan läsnä. Ja kaikki vieressä. Ei tarvitse suunnitella mitään kulttuurireissuja, sen kun astuu ovesta ulos ja menee. Omaa autoakaan ei välttämättä tarvitse,...

  Eilen oli ihana päivä. Ensinnäkin taas muistin, kun pitkästä aikaa kävin, että miten huoletonta on matkustaa junalla. Ja nyt, kun minulla on VR-sovellus ja voin maksaa puhelimella missä vaan, niin on kyllä helppoa. Ja jos lipun aktivoi, kuten tein, niin konduktöörikin vain kävelee ohitse. Toisaalta ei sen sähköisen lipun näyttämisestäkään pitäisi liikaa vaivaa olla.  En muuten myöskään tajua, miten olen mielessäni saanut tosi vaikeaksi Helsingin rautatieasemalta poistumisen? Sehän on vaan että kävelee junalta aulaan ja sieltä pääovista ulos. En tajua, mitä ihmettä olen muina kertoina seikkaillut jossain Citykäytävässä? Minultahan puuttuu suuntavaisto, tai ainakin olen luullut aina niin. Toisaalta opiskeluaikoina Pariisin reissulla osasin kulkea aika hyvin. Ja myös myöhemminkin ainakin omasta mielestä, vaikka ystäväni oli metrojen kanssa haka. Tykkään tosi paljon Helsingistä. Nimenomaan siis siitä vanhasta osasta. Joku Pasilahan taas puolestaan on aivan järkyttävä betoni- ja ...

  Minähän olen siis ikuinen stressaaja, eli kun on jotain jännää tulossa, fiilikset vaihtuu ilosta epätoivoon, pelkoon ja kaikkeen siltä väliltä useaan. Asiaa auttaa kuitenkin se, että valmistelee asiat niin hyvin kuin pystyy. Huomenna olen menossa Helsinkiin. Olen vielä muutama vuosi sitten pyörinyt Helsingissä omalla autolla, mutta kyllä nykyään ihmettelen, missä transsissa olen ollut tuolloin? En kyllä uskaltaisi enää. Tai no, ehkä vaipuisin taas johonkin pelottomaan ajaja-moodiin. No, tällä kertaa menen kuitenkin junalla. Junallahan en ole matkustanut varmaan kymmeneen vuoteen. Alusta asti oli tutkittava, mistä lähtee ja milloin lähtee. Nyt mulla on myös kännykässä sekä VR-sovellus että mobiilipankkisovellus, jonka avulla voin maksaa kännykällä. Todella kätevää. Ja lippu on nyt ostettu myös. Kännykällä. Seuraava stressinaihe on se, että löydän helpoimman kävelyreitin päärautatieasemalta Liisankadulle. Siinä taas apuna google maps. Enköhän selviä tästäkin. Nyt, kun pääsen taas j...

  Katsoin eilen MTV-katsomosta Maajussille Morsian 2026- ohjelmaa. Siellä pisti silmään eräs asia: tällä tyylikkäällä, salolaisella Jetalla oli monta sulhasehdokasta, joista hän sitten oli kirjeiden perusteella valinnut muutaman pikatreffeille. Eräs ehdokkaista oli tällainen Jukka. Ainakin ohjelman perusteella Jukalla oli ollut ilmeisen tarkat kriteerit siitä, millainen naisen "pitää olla". Huvittavaa sinänsä osallistua kauhean vaatimuslistan kanssa ohjelmaan, koska pääosassahan pitäisi olla tämä maajussi tai -jussitar.  No, sitten kun tultiin kohtaan, missä tämän Jetan olisi pitänyt valita että ketkä viisi kuudesta miehestä pääsevät jatkoon, niin Jukkapa siellä jo vaati puheenvuoroa ja ilmoitti lähtevänsä koko kisasta. Jollain ihmeellisen alentuvalla tyylillä esitti asiansa siten, että parempi kun tosissaan liikkeellä olevat pääsevät jatkoon.  Jettahan ei vielä tässä vaiheessa ollut edes ilmoittanut, keitä hän olisi valinnut jatkoon. Mikä nolointa, Jukka vielä selitti, e...

  Alkoi tänä aamuna mietityttaa, että muuttuuko ihminen kovin paljoa elämänsä aikana? Oma mielipiteeni on että ehkä joskus, mutta melko harvoin kuitenkaan. Alustan nyt hiukan tätä asiaa eli mikä sai minut miettimään ihmisluonnetta: Minulla oli joskus yli kymmenen vuotta sitten tapana ottaa hiustenpidennyksiä. Koska se oli aika kallista lystiä, aloin toki vertailemaan vaihtoehtoja. Eräs tuttava suositteli erästä henkilöä, joka tekee näitä sivubisneksenä, ja sitä kautta tutustuin tähän henkilöön. Emme siis olleet mitään ystäviä, mutta moikkailtiin aina kun nähtiin senkin jälkeen, kun enää teettänyt hiustenpidennyksiä itselleni. Ja oltiin myös fb-kavereita. No erään kerran kävi niin, että laitoin jonkun päivityksen, että haluaako joku joululaatikoita, tuli tehtyä vähän liikaa. No tämä henkilö ilmoittautui välittömästi. Muutama muukin olisi ollut halukas hakemaan ne joululaatikot. Vielä oikein varmistin että haethan sitten varmasti ja tämä lupaa pyhästi. No, sitten ei eukosta kuulunutk...

  En tiedä, pitäisikö lopettaa  kokonaan lehtien lukeminen ja tv:n katselu, olisiko tuolloin helpompi olo? Toisaalta en ehkä halua silti elää pimennossa. Silti on tosi raskasta seurata, miten sekaisin tämä maailma on. Aivan järkyttäviä määriä käytetään rahaa sotimiseen ja kaikkiin sen tuomiin lieveilmiöihin. Ikivanhat ukot hääräävät vallankahvassa, eikä heitä tietenkään kiinnosta enää se, mitä elämä on tulevaisuudessa, koska eivät tule näkemään sitä päivää enää ikänsäkään puolesta. Räjäytetään vaan kaikki sitä ennen. Ja sitten tämä Suomi. Täysin pelle, lammasmainen pääministeri, joka on joka tuulen vietävissä. Typerä virne kasvoillaan valehtelee valehtelemasta päästyään. Kukaan ei silti uskalla vaatia lapasen erottamista, koska kaikki haluavat olla kaikkien kavereita.  Kyllä ennen miehet oli miehiä, ei nähtävästi enää. Joku tutkija oli kai todennutkin, että ilmeisesti Orpo ei ole ymmärtänyt käymiään keskusteluja täysin, ei ole siis ymmärtänyt niiden olleen tosiasiassa lob...

  Jälleen kerran taas yksi nuori elämä menetetty. Julkisuudessa uutisoitu viime päivinä nuoren naisen (somevaikuttaja) pieleenmenneestä kauneusoperaatiosta. Ilmeisesti rasvaimu kyseessä, jota ei oltu edes ehditty aloittaa, kun ilmeisesti puudutusaine aiheuttanut komplikaatioita ja henkilö oli myöhemmin menehtynyt sairaalassa, jonne oli viety täältä kauneusklinikalta.  Todella järkyttävää! Tämä maailma kauneusihanteineen on ihan sairas, kun nuoret, jo ennestään täydellisen kauniit ihmiset kokevat että jotain pitäisi kehossa korjata. Ja nykyäänhän se korjaaminen ei sitten tapahdu vaikkapa liikkumalla ja syömällä oikein, vaan joka asiaan halutaa oikotie. Muutenkin kauneusleikkauksiin ja pistoshoitoihinkin suhtaudutaan mielestäni turhan huolettomasti. Aina on se riski, että jotain meneekin pieleen. Tai potilaalla voikin olla jokin lääke- tms yliherkkyys, jollaista ei ole osattu ajatellakaan.  On tosi surullista, kun nuori elämä loppuu ihan liian aikaisin kauneuden alttarilla....

  Aina välillä sitä ryhtyy ihmettelemään erinäisiä asioita. Nyt viimeisimpänä mielessä tietynlaiset ihmiset, jotka kirjoittavat omista ongelmistaan ja ristiriidoista elämässä. Ja se on ihan ok, onhan se myös itseterapointia. Mutta...sitten, kun tyyppi on kirjoittanut elämänsä ongelmista ja sitten lopussa häämöttävästä voimaantumisestaan, ja lukijakin huoahtaa helpotuksesta, niin eikös vaan vuoden tai parin kuluttua samalta henkilöltä ilmestykin uusi kirja, josta selviää, että varsinaista voimaantumista ei sitten ollutkaan tapahtunut. On löydetty uusi pulma, jota pitää sivutolkulla käännellä ja väännellä.  Jotenkin alkanut kyllästyttää tuollainen itsekeskeisyys. Voisiko vain elää elämäänsä ja hyväksyä se, että jokaisella on joskus hankalia ajanjaksoja?

  Nyt olen tehnyt sellaisen huomion, että olen jotenkin osannut ottaa elämän kepeämmin. Olen itse hyvin tietoinen siitä, että usein valitan ulkopuolisuuden tunnetta ja silti samaan aikaan tahallani jättäydyn tietyissä tilanteissa ulkopuoliseksi. Ehkä siihen on nyt tullut muutos. Ehkä alan tulla sopivasti vanhuudenhöperöksi, enkä jaksa enää ihan kaikesta välittää. Mene ja tiedä.  Vai liittyykö tämä muutos siihen, että minulla on nyt jonkinlainen, edes teoreettinen mahdollisuus saada julkaistuksi tekstejäni ja se on tuonut mukanaan uskoa tulevaan, uskoa omaan itseen ja siihen, että omalla tekemisellä on merkitystä? Ehkä.  Aamuihnmisenä ja sarja-ahdistujana olen myös jotenkin muuttunut. Aamuihminen olen yhä, mutta enää iltamenot eivät ahdista samalla lailla kuin aikoinaan. Niinpä olen varannut viikosta 3 iltaa harrastuksille, joista kaksi liittyy musiikkiin ja yksi kirjoittamiseen. Kesä oli ja meni, ja oli vähän pettymys, mutta ehkä kirpakka ja kirkas syksy tuo toisenlaista ...

  Positiivista pöhinää on ilmassa. Eräs helsinkiläinen kustantamo on tutustunut novellikässäriini ja ilmaissut kiinnostuksensa, ja tapaamme keskustelun merkeissä muutaman viikon kuluttua. Tämähän ei nyt vielä tarkoita välttämättä yhtään mitään, mutta se on silti positiivinen asia. Novellikokoelma on oikeasti hyvä ja uskon että lukijoitakin löytyisi ihan kaupallisessakin merkityksessä. Mihinkään omakustanteisiin en kuitenkaan ryhdy.  Jotenkin tämä asia toi minulle taas ihan uutta puhtia ja merkitystä omaan tekemiseen. Ja kyllähän meistä jokainen haluaa jättää oman jälkensä tähän maailmaan, luulisin. En oikeastaan ymmärrä sellaistakaan, että kirjoitellaan vaan vuodesta toiseen pöytälaatikkoon. No toisaalta juu: tämä blogi on ollut yli 5 vuotta minun pöytälaatikkoni. Joskus mietin, että näistäkin saisi koottua kirjan, toki pienin reunaehdoin eli jotain pitäisi ehkä sensuroida. Henkilökohtaisesti tykkään lukea toisten kirjoittamia, päiväkirjamaisia pohdintoja. Ehkä joku muukin. La...

  Aina välillä mietin, että oispa ihanaa olla 30-40 v trendikäs tyyppi, joka asuu Helsingin arvoalueella ja käy ystävineen mm Flow-festivaaleilla. Ja sitten herään. 😁Mutta hyvinkin voisin olla tällaisen tyypin äiti. Mutta onhan se oikeasti imartelevaa olla joku Sanna Marin tai joku hänen hovistaan, ja näyttäytyä ja tulla kuvatuksi upeissa, trendikkäissä vaatteissa. Aika harva varmaan panee pahakseen sitä, että on kaunis ja saa ihailevia katseita osakseen, sekä naisilta että miehiltä. Sitten kääntöpuoleen: Suomi on pieni maa ja myös piirit ovat pienet. Instagramissa samat taiteilijat, laulajat ja näyttelivät seuraavat toisiaan ja tuntuvat olevan ainakin nopeasti katsottuna ystäviä keskenään. Mutta: aloin pohtia sitä, että esimerkiksi elokuvanäyttelijän työssä on paljon sellaisia paikkoja ja rooleja, joista oikeasti joutuu kilpailemaan. Eli koekuvausten kauttahan ne roolit jaetaan.  Voisi kuvitella, että pieni kateus ja katkeruus nostaa päätään, kun se kaveri saakin sen roolin,...