Junttiutta ja korulauseita

 

Olen miettinyt tätä asiaa ennenkin ja viimeksi tänä aamuna. Nimittäin sitä, että en lumoudu sellaisista asioista, joista naiset ehkä tavallisesti lumoutuvat. 

Yritän selittää: naisvaltaisessa kirjoitusryhmässämme joku suositteli erästä kirjaa ja oli ihastunut mm kerronnan eri tasoihin. Ymmärrän kyllä sen, mitä hän tarkoitti. Eli että jostain kirjasta saattaa löytää paljon erilaisia merkityksiä ja näkökulmia. Symboliikkaa, lainauksia, vertauksia, samaistumispintaa. Minusta vaan tuntuu siltä, että olen ihmisenä aika suoraviivainen vaikka mutkikas muuten olenkin. En lumoudu eikä minua kauheasti liikuta eikä kiinnosta sellainen tietynlainen vaikealukuisuus. Ei vertauskuvat eikä liiallinen brassailu jollain kirjoittajan omalla knoppitietoudella, jossa helposti nostetaan esiin asioita, joita vain piiri tuntee ja tunnistaa.

Olen ehkä jollain tavalla juntti. Esimerkiksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka muistavat sekä lukemiensa kirjojen nimet että kirjailijoidenkin nimet. En ymmärrä, miten voi muistaa? Kirjoittavatko nämä ihmiset jonkin lukulistan? Ehkä. Mutta miksi? Ketä varten?

Luin erästä kirjaa, jonka otin jostain kirjastoon poistohyllystä. Tämä kirja kertoi kirjoittamisesta ylipäänsä ja myös esimerkiksi Eino Leinosta ja yleensä julkaisemisesta. On ehkä enemmänkin tietokirja. Hyvin kirjoitti kyllä, mutta vähän huvittikin, että ensin tämä mieshenkilö selittää että kirjailijaksi ei tulla kuin kirjoittamalla ja silti seuraavassa hengenvedossa hän arvosteli ehkä hiukan vähätellen DIY- taiteilijuutta, eli vaikkapa itseoppineita kuvataiteilijoita. Totuus on kuitenkin se, että jos joka asiassa kiinnittää huomiota siihen, mitä muut sanovat, niin ei tässä elämässä oikein uskalla tehdä mitään. Ja moni ei sen takia teekään. Valitettavasti.

Mutta joo: on hyvin mahdollista, etten saa kustantajaa novellikokoelmalleni, koska katselen maailmaa aika eri tavalla kuin moni itseäni vaikka nuorempi. Tai ei se ole ikäkysymyskään. Tilannekomiikan  tajua joko on tai ei ole. Olen huomannut, että kirjoitan jopa vähän miesmäisesti. Ehkä testosteronit ovat lisääntyneet kehossani. Itse olen todennut ja käytännössä kokenutkin, että elämästä selviää helpommalla, kun näkee vakavatkin asiat hiukan vinossa ja koomisessa valossa. Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, niin mitään korulauseita suoltavaa tyyppiä minusta ei saa tekemälläkään. Sellaiset itku- ja maailmantuskarunot ja -tekstit kuuluivat elämääni parikymppisenä, ei enää.