Tohtori Höyhen

  Nyt kirjoitankin vähän katuasiaa. Olen tehnyt sellaisen huomion, että uusilla tai uudehkoilla asuntoalueilla on tapana se, että vaikka rakennukset suuria ja hienoja, niin niitä ympäröivät kadut ovat yleensä tosi kapeita, eli kahden kohtaavan auton välissä ei pahemmin ole tilaa. Myös kääntymiskulmat ovat jyrkkiä. Kävinpä tällä viikolla myös sellaisessa taloyhtiössä, jonka pihaan vie niin jyrkkä ylämäki, että siellä asuvan tuttavani mukaan mäkeä ei talvisin pääse ylös muulla kuin nelivetoisella autolla. Ei ihan terve suuntaus tuokaan. Ymmärrän toki, että tonttimaa usein kortilla (toisaalta hassua sekin, koska Suomi on yhä suurimmalta osin erittäin harvaan asuttu maa) ja kallista, joten kadut rakennetaan senkin takia kapeiksi, että taloille jää lääniä. Silti. Ei Suomi ole mikään Alankomaat, jossa voi pyöräillä vuoden ympäri tai että joka paikkaan pääsisi jalan tai yleisillä kulkuneuvoilla. Tämä on maa, jossa on neljä vuodenaikaa: kylmä. kylmä, vielä kylmempi ja viileä. Täällä ikävä ...

  Olen taas hiukan käärmeissäni. Tällä kertaa autoista. Tai siis omasta autostani. Minulla on Toyota Avensis- farkku. Sitä ennen minulla oli erimerkkinen auto, jota kutsuin nimellä Hyppy-Heikki. Se ei tosiaan ollut mikään maailman paras ajettava, mutta se oli siinä mielessä hyvä auto, että se oli sopivan kokoinen. Sen sai helposti sujautettua parkkiin.  Toista kuin tämä Avensis. Tässä ei haittaa leveys vaan lähinnä pituus. Tämän auton mittasuhteita en vain ole oppinut hahmottamaan. En tiedä miksi. Koska minulla on ollut joskus käytössä vielä isompi auto, farkku-Mersu, ja sen kanssa pärjäsin hyvin. Enkä pelännyt ajamista. Nykyään en enää nauti ajamisesta, koska minulla on koko ajan epävarma olo Avensiksen kanssa. Olin eilen yhdessä harrastuksessani illalla myöhään ja oli siis sateista ja pimeää. Niin enkös sitten peruuttanut päin estettä, vaikka mukana oli kaksi apukuskiakin. No, tällä kertaa auto säilyi vaurioitta, mutta kyllähän tuollainen syö itsetuntoa ja aiheuttaa turhaa h...

  Nyt, kun olen editoinut näitä tekstejä ja tarkoituksenani julkaista kirjana, niin poistin sitten vuodet 2020, 2021, 2022 ja 2023 tältä sivustolta. En usko, että niitä vanhempia tekstejä lukee monikaan tietsikalta ja vielä vähemmän puhelimesta, koska se on fyysisestikin aika hankalaa selaamista. Itselläkin tekstien kelaaminen ihan alkuun oli aika työlästä.  Näitä uudempia tekstejä vuodesta 2024 alkaen jätin tähän blogiinkin luettavaksi, vaikka nekin tulevat mahdollisesti ilmestyvään  fyysiseen kirjaan mukaan. Paperikirjan tekstit, jos se saadaan toteutettua, ovat aikaväliltä 01/2020 - 10/2026. Olen leikkinyt myös ajatuksella, että minkä laittaisin kirjan nimeksi. Yksi idea on "Seitsemän vuotta höyhenenä". Sinänsä se olisi aika kuvaava nimi. Onhan tämän bloginkin nimi Tohtori Höyhen ja lisäksi olen kyllästymiseen saakka kirjoittanut teksteissäni ruokavalioista,  ruokakokeiluistani, laihdutuksesta, vartalosta, ikääntymisestä sekä kuntoilusta. Ja huvittava lopputulema ...

  Kuvassa Turun uusi ja upea konserttitalo Fuuga. Olimme ystävän kanssa Turun filharmonisen orkesterin jäähyväiskonsertissa Turun vanhalla konserttitalolla. Tämä talo toimi näyttämönä orkestereille ja monille artisteille vuosina 1952 - 2026. Konserttihan oli upea. Se oli Beethovenin oodi ilolle. John Storgårds toimi kapellimestarina. Esitettiin siis Preludi Beethovenin 9. sinfonialle ja Sinfonia nro 9 d-molli op. 125. Mukana oli filharmonisen orkesterin lisäksi myös kuoro, Turun katedraalikuoro eli Chorus Cathedralis Aboensis. Tekstin mukaan Beethovenin yhdeksäs on ylistys taiteelle, yhteisöllisyydelle, ilolle ja ystävyydelle. Soittajat soittivat intohimoisesti ja hienosti ja kuoro sekä laulajat (Sonja Herranen, sopraano, Tuija Knihtilä, altto, Tuomas Katajala, tenori ja Tuomas Pursio, basso) olivat myös upeita ja taitavia. Itselle tämä reipas puolitoista tuntia on juuri passeli aika kuunnella. Ehkä olisin toivonut että katsomossa olisi ollut hämärämpää, nythän yleisvalo oli saliss...

  Pienoinen kyllästyminen vähän kaikkeen. Olisi ihan mukavaa, jos jotkin asiat liikahtaisivat hiukan eteenpäin. Kuten vaikkapa omien tekstien saaminen julkaistuiksi. Mieltymyksiä on varmaan yhtä paljon kuin on ihmisiäkin. Se oli mukavaa, kun kaveri kirjoitusryhmästä luki novellikokoelmani ja tykkäsi. Nimenomaan halusin vaihteeksi miesnäkökulmaa ja nähtävästi nyrjähtänyt huumorini uppoaa siis miehiinkin.  Kun pyytää joltain ihmiseltä mielipidettä näistä kirjoittamistaan teksteistä, se tosiaan tarkoittaa toivetta sitä, että tämä tutustuisi tyyliin ja kokonaisuuteen eikä sitä, että joku pohtisi, kirjoitetaanko vappu (juhla) keskellä lausetta isolla vai pienellä tai suoritetaanko lentokentällä matka- vai lähtöselvitys. Korjailu taitaa olla sitten lopuksi kustannustoimittajan hommia ja lisäksi vapaa teksti on eri asia kuin asiateksti.  Kuorossamme kävi eilen toimittaja. Olisi tarkoitus saada uusia jäseniä ja mieluummin vähän nuorempia ja varsinkin miesääniä (bassoja ja tenorei...

  On aikamoinen työ ollut tekstien siirto ja editointi yhdeksi kokonaisuudeksi. Osaa olen joutunut editoimaan rankallakin kädellä. Poistamaan joitain mielestäni turhia lauseita ja vähän sensuroimaankin. Jopa jättänyt kokonaan pois. Koska olen nyt kokoamassa yhteen seitsemän vuoden aikana kertyneitä, päiväkirjanomaisia kirjoituksia, niin ajattelin että poistan myös blogista pikkuhiljaa vanhempia tekstejä.  On ollut aika jännäkin käydä läpi vuosien aikana kertyneitä päivityksiä. On ollut koronaa ja Ukrainan sotaa. On mietitty harrastuksia, opiskeluja ja töitä, politiikkaakin. Luopumista ja kuolemaa (oma lemmikki, anoppi, naapuri jne). Painonhallintaa, ravintoa, ikääntymistä. Masennustakin sekä ongelmia silmien kanssa. Monenlaista elämään kuuluvaa siis. Olen siis kokoamassa näitä yksien kansien väliin. En vielä tiedä, onko se hyvä vai huono idea.

  Nyt olen viime viikolla käynyt läpi näitä blogikirjoituksiani. Niitä on kertynyt aika paljon: vuodesta 2020 saakka. Olen siirtänyt ne kirjoitusohjelmaan, jossa olen myös editoinut niitä. Ajatuksenani olisi se, että kokoan ne ikäänkuin kirjan muotoon ja tarjoan kustantajalle. Minua itseäni jollain lailla kiinnostaisi lukea sellaisia vähän päiväkirjan muotoon kirjoitettuja tekstejä, eli ehkäpä jotain toistakin voisi kiinnostaa, kun kaikki olisi yksien kansien sisällä. Ja kyllähän melkein seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon sellaista, jonka on jo lähes unohtanut itse. Kuten vaikkapa korona, Ukrainan sota ja pienoinen energiakriisi. Myös monta suomalaista legendaa on menehtynyt: Loiri, Aira Samulin, Karpo jne.  Jotenkin alkaa ottaa päähän se, miten vaikeaa julkaiseminen nykyään on. Tuntuu, että se on mahdollista enää niille, joilla jo aiempia julkaisuja. Eihän tämän nyt noin pitäisi mennä. Ja sitten kuitenkin kustannetaan ja julkaistaan aika tylsiäkin kirjoja.  ...