Minäkuva ja kamera

 

Nykypäivä on hyvin visuaalista. Ihmiset kuvaavat itsestään loputtomasti selfieitä ja puhelutkin ovat tyyliä facetime. Käsitys omasta ulkonäöstä on silti melko epäselvä. Siis se, miltä oikeasti vaikutat muiden ihmisten silmissä, mietityttää. Kun ei voi olla piilossa filtterin suojissa.

 

Joskus sitä näkee itsestään muiden ottamia videoita. Vaikkapa kuoroesiintymisissä kuvattua. Ne ovat olleet yllättävän siedettävää katsottavaa. Ehkä siksi, että laulaessa keskittyy aika täysillä tekemiseen tässä ja nyt, eikä sorru teeskentelyyn. 

Vuosi, pari sitten kuvasin itse itseäni. Se oli koulutehtävä, jossa piti esittää asioita viittomakielellä. Viittomakielestä en muista enää ainuttakaan merkkiä. Näin hatara on pää nykyään. Hyvä muisti, mutta lyhyt. Itse videosta muistan ajatelleeni, että näytän ihan siedettävältä, mutta se ei tosiaankaan tapahtunut millään ensimmäisellä otolla. Jotenkin joutuu keskittymään, ettei räpytä silmiä liikaa tai nipistä suuta ihan viivaksi tai tee jotain äkkinäisiä, lintumaisia pään heilautuksia, koska se kaikki korostuu. kuvattaessa. Valaistuksella, vaatteilla, väreillä ja meikilläkin iso merkitys. Yllättävän iso.

Tänään kuvasin itseäni ihan huvikseni. Tein munakasta, jonka valmistusvaiheita selostin. Välillä näytin ihan hyvältä, välillä taas lihavalta ja ryppyiseltä. Luontevuuskin vaihteli. Poistin videon puhelimen muistista.

Kaikki kunnia kyllä juontajille , laulajille, näyttelijöille ynnä muille runsaasti esiintyville: ei ole helppoa olla luonteva ja vielä miellyttävää katsottavaa. Varmaan siinäkin asiassa kokemus on paras opettaja.

Joskus leffoissa näkee ihmisiä, joita kamera tosiaan rakastaa. Heille yhteistä on se, että mielentilat näkyvät kasvoilla, mutta ei liian isosti. Hienovaraisia, pieniä vivahteita, joista katsoja kuitenkin tajuaa sen, mitä tapahtuu pään sisällä. Miesnäyttelijöistä tulee ensimmäisenä mieleen Jussi Vatanen. Häntä on ihana katsoa.