Tohtori Höyhen

  Olen aiemminkin kirjoittanut tuosta julkaisukynnyksestä ja kustantamojen julkaisuohjelmista. Että mikä heille sopii ja mikä ei. Sen tiedän, että varmasti käsikirjoituksia tipahtelee ja tarjoillaan heille luettavaksi todella paljon ja vain murto-osa päätyy julkaistavaksi. Toisaalta välillä tekisi mieli kysyä, että miten he laskevat tätä kannattavuutta ja kuinka paljon on oletetusarvo sille, mikä on myyvää?  Esimerkiksi omaelämäkerrat ovat ihan kiinnostavaa luettavaa. Kerran. Itselläkin makaa kirjakaapissa mm Kimi Räikkösen kerran luettu elämänkerta, jota en saa menemään eteenpäin edes Vintedissä. Ja on paljon muitakin vastaavia. Onko se sitten oikeasti kannattavaa toimintaa kustantamoille vai halutaanko herättää vain huomiota? Tai jonkun Big Brotherista uransa aloittaneen tyypin elämänkerta? Henkilö iältän ehkä 40 v, jos sitäkään? Kuinka moni sen haluaa lukea, koska hänen elämäänsä pystyy seuraamaan muutenkin. Just asking. Julkaiskaa kunnon kirjoja!

  Mietin tuossa äsken monenmoista, kun kuljeskelin koiran kanssa rantaraitilla. Mm sitä, että haluaisin kyllä, että meillä olisi vene. Sellainen moottorivene, jolla pääsisi joskus merelle huristelemaan ja jonnekin satamaan vaikka syömään. Meillä on ollut vene jonkin aikaa, kun lapset oli pieniä. Silloin olin yrittäjä, ja aika vähän sillä sitten reissattiin. Eikä oikein ehkä osattukaan kunnolla. Oltiin kyllä oltu jollain saaristolaivurikurssilla, mutta jostain syystä se muistaakseni jäi kesken. Kun olin lapsi, meillä oli sellainen vene, jossa oli keskimoottori. Sillä huristeltiin järvellä. Edesmenneen exän kanssa meillä oli myös vene. Sillä mentiin joskus Vesijärvellä ja mies kalastikin. Mistään purjeveneistä en välitä. En osaa purjehtia ja varmaan pamahtaisi jokin puomi päähän, jos sellaiseen joutuisin. Toki se näyttää hienolta, kun jotkut oikeasti tietävät, mitä tekevät kaikkien purjeiden ja muiden liinojen ja hienouksien kanssa. Mutta, tosiaan vesielämää oli enemmän ns entisessä ...

  Nyt on ilmassa jotain erityistä. Jos osaisin uskoa jumalaan, kiittäisin häntä, mutta koska epäilen, niin kiitän sitten koko Universumia ja henkimaailmaa noin muuten. Syy, miksi tuntuu siltä, että on jotain erityistä, joka on hyvää, on se, että tietyt asiat ovat äkkiä jotenkin menneet eteenpäin.  Selitän: viime aikoina olen kirjoittanut runoja. Novellikokokoelmani on lähetetty eteenpäin, kuten olen aiemmin kertonutkin. Edelleen käytän runojeni koelukijana hyvää ystävääni. Novellikokoelmaani puolestaan koeluki kaksi hyvää ystävääni. Nyt sitten huvinpäiten laitoin runoja omalle fb-sivulleni (jota me useat keski-ikäiset ja sen ylittäneet käytämme yhä aktiivisesti). Runoista tykättiin. Aika paljonkin. Siitä tyylistä (sarkastinen, liioittelevakin) varsinkin. No nyt eräs tuttu toisesta harrastuksesta kysyi, että saisiko erään runon, josta piti eityisesti, niin esitellä eräässä ystäväporukassa ja siten, että kertoo että kenen runo se on. Suostuin tottakai. Tämän otin siis hyvänä enn...

  Mietin toissailtana, kun olin siellä taidenäyttelyn avajaisissa, että jänniä tuntemuksia voikin tulla isossa ihmisjoukossa. Meitä oli varmaan yli 200 ihmistä paikalla ja tilaisuus oli kaikin puolin hienosti järjestetty. Mutta tosiaan: olin siinä ihmisjoukossa ja mietin että miten vaivaannuttavaa on se, kun toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät viihtyvänsä ja olevansa kuin kalat vedessä. Osa tietysti onkin. Ja osa on näyttäytymässä. Itse koen aika raskaana small talkin ja sosiaalisen seurustelun. Tai sanotaan näin, että on ihan mukavaa jutella niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntee jonkinlaista sielunkumppanuutta. Enkä tarkoita mitenkään romanttisessa mielessä. Mutta raskasta on niiden kanssa, joiden juttuja ja persoonaa et vaan oikein jaksa. Semmoinen loputon höpötys on kuluttavaa. Tai se, kun joku vaan puhuu itsestään. Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja juu, me esiinnyimme siellä. Se oli mukavaa.

  Nyt on muutama päivä vähän vietetty leirielämää asuntoautolla. Aurinkoa on saatu ja viiniä juotu. Oli kiva tulla kotiin, kun olin lähtiessä jättänyt kodin siistiksi ja myös viilennyksen päälle. Ja nuoriso oli käynyt välillä katsomassa, että kaikki kunnossa. No, ruoho oli ylipitkää ja saakin nyt olla, koska tarjolla paljon valkoapilaa pörriäisille. Helteistä on ollut. Eilen luin ison kasan lukematta jääneitä sanomalehtiä. Telkkaria en katsonut kertaakaan tämän pidennetyn viikonlopun aikana. Lehtiä lukiessa huomasin, että taas on ollut paljon tapahtumia, on musiikkia ja viinijuhlia. Toisaalta ihmetyttää, että miten ihmisillä riittää kaikkeen rahaa. Mutta eihän yksi ihminen kaikissa niissä tapahtumissa käykään, joita kuvissa esitellään. Vaikka se siis tuntuu välillä siltä. Itse pitäisi oppia olemaan tyytyväisempi kaikkeen siihen hyvään, mitä on. Olen aika peruskateellinen, myönnän sen. Ajattelen usein, että kaikilla muilla on enemmän kuin minulla. En tiedä, mistä ajatus oikein kumpu...

  Katsoin eilen elokuvan Sebastian. Se on vuodelta 2024, ja kertoo siis nuoresta kirjailijanalusta, joka etsiessään inspiraatiota toimii maksettuna seuralaisena. Melko rohkeasti on kuvattu homomiesten kohtaamisia. Ihan siis maaliin asti mennään. Ei ole kyllä mieshuoranakaan kovin helppoa, monenlaista asiakasta tulee vastaan, jopa pelottaviakin tapauksia. Elokuva löytyy Areenasta. Se, miksi otin tämän elokuvan yhdeksi tämän postauksen aiheeksi, on se, että siinä oli suuressa roolissa myös kirjoittajan työn ja sen raadollisuuden kuvaus. Tämä kirjailijan alku, 25-vuotias Max (roolissa Ruaridh Mollica), tosiaan kirjoittaa romaania, autofiktiivista sellaista. Autofiktiivinen tarkoittaa kirjallisuuutta, jossa kirjailija esiintyy osana tapahtumia. Tässä tapauksessa Maxilta alkaa mennä jotenkin todellisuus ja kuvitelmat hiukan sekaisin omassa päässä. Kustantaja vaatimuksineeen sekoittaa lisää pakkaa ja luo paineita. Tuntuu kohtuuttomalta osa näistä vaatimuksista, mutta toisaalta kyseessä o...