Tohtori Höyhen

  Ursan sivuilla luki, että aurinko on tähti, jota maa kiertää. Koko avaruus on ihan käsittämätön. Ja mielenkiintoinen. Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus kirjoittaa auringosta tai kuusta, vaikka tämä asia hyppäsikin silmieni eteen, kun etsin kuvaa auringosta somistamaan seuraavaa kirjoitusta. Kun olin sunnuntaina lähettänyt suurin toivein käsikirjoituksen kustantamoon, olikin äkkiä tyhjä olo. Ihankuin lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Tuli tunne, että mitä nyt. Yksi projekti on päätepisteessään. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, että tulee uusia projekteja. Ja osaan yhä kirjoittaa. Sekin on jännä asia. Joskus tulee tunne, ettei päässä ole yhtäkään uutta ajatusta tai ainakaan sellaista, joka kannattaisi kirjoittaa talteen. Mutta sitten kun vaan alkaa kirjoittamaan, niin huomaakin että sanoja ja lauseita tulee, ja äkkiä koossa onkin kokonaisuus. Se on kyllä niin totta, että kirjoittamisesta on moneksi. Se on ase, kun taistelet elämän epäoikeuksia vastaan. Ja se on ihan ääretön Graal...

  Nyt on ensimmäinen kesäkuuta. Minulla on vähän hutera olo. Ilmeisesti pitkästä aikaa asentohuimausta. Tai no, ei maailma pyöri, kuten asentohuimauksessa, mutta hiukan huimaa ja niska jumissa. Ehkä olen saanut vetoa tai jotain. Eilen oltiin ulkona. Leikkasin ruohoa ja nuoripari tuli kokoamaan terassikatosta. Eilen olin itselle tärkeä päivä. Nyt ei lähipiirissä ollut mitään koulujen päättäjäisiä tai juhlia, mutta päivä oli toisessa mielessä tärkeä: Lähetin nyt novellikokoelmani kustantajalle. Niitä tekstejä oli nyt 19 eikä 20, kuten suunnittelin, ja oikeastaan tuntuu että tämä on just hyvä näin. Eilen luin vielä kahteen kertaan tekstit ja täytyy yhä sanoa, että ne naurattavat minua yhä, vaikka olen ne itse kirjoittanut ja lukenutkin moneen kertaan. Pidän kyllä ihmeenä sitä, jos kustantajaa ei löydy. Kaikissa noissa teksteissä on pointtina oikeastaan se, että niissä kiinnitetään huomiota juuri siihen, miten erilaisia rooleja me ihmiset esitämmekään. Sellaista sataprosenttisen vilpit...

  Eilen sain valmiiksi toiseksi viimeisen novellin. Minulla oli siis tavoitteena kirjoittaa valmiiksi 20 novellia, jonka jälkeen aion lähettää ne johonkin kustantamoon. En ole vielä päättänyt, lähetänkö yhteen vai kahteen vai useampaan. Minulla on itselläni melko itsevarma olo siitä, että joku kustantamo kiinnostuu julkaisemaan. Toisaalta sisäinen pessimistini on ennenkin todennut, että elämässä liian usein asiat menevät täysin eri tavalla kuin mitä itse mielessään on kuvitellut. Noista novelleistani sanon nyt sen, että minusta ne ovat hemmetin hyviä ja hauskoja. Ne ovat vähän nyrjähtäneitä ja kaikki erilaisia keskenään. Ihmettelen, jos niistä ei kiinnostuta. Täytyy nyt laittaa varpaat ja sormet ristiin.  Noissa teksteissä on sekin hyvä puoli, että olen varsinkin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoittanut niin paljon, että enää ei ole mitään pakko ympätä koko maailmankatsomustaan yhteen tekstiin. Se ehkä on esikoiskirjailijoiden suurin ongelma, että siitä ekasta kirja...

  Viikonloppuna oltiin puolison kanssa vähän viihteellä. Ensin ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja sitten katsomassa bändiä. Kolmas nainen oli soittamassa. Hyvä keikka. Vähän resupekkojahan he ovat, mutta miksi luopua tutusta ja turvallisesta tyylistä. Biisit on silti hyviä. Kävin tuossa huvikseni vähän ärsyttämässä ihmisiä paikkakunnan fb-sivulla. Tai oikeastaan  ei ollut tarkoitus ärsyttää, mutta ainahan joku ärsyyntyy. Kirjoitin siis aiheesta "mikä on lempikauppasi tällä paikkakunnalla"?  Tai siis kysyin, missä päivittäistavarakaupassa on mielestäsi ystävällisin palvelu. Kerroin oman kokemukseni ja kerroin myös, missä on ynsein palvelu. Minun suosikkikaupassani tulee olo, että on aina tervetullut. Kaikki henkilökunnasta tervehtivät. Sitten taas on kauppa, jossa tulee se tunne, että henkilökunnalla ei ole kovin hyvät fiilikset. Melkein kaikki ovat totisia ja eivät juurikaan huomioi asiakasta. Kuten arvata saattaa, kaikki ihmiset eivät taaskaan lukeneet kysymystä. Joku ...

  Alkoi oikein mietityttää, että miksei ihminen kuuntele enemmän sisäistä ääntään, vaan tekee ratkaisuja ihan vääristä syistä. Tämä ajatus tuli siitä, kun nyt aamulla muistin, että olen tosiaan kirjoittanut enemmän tai vähemmän siitä saakka, kun opin kirjoittamaan. Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja kotonakin kirjoitin.  Muistan, kun äitini oli kylvyssä ja menin lukemaan hänelle uusinta tekstiäni. Olin ehkä 8-9 v. Olin kirjoittanut näin: "laiha ja pyylevä mies".., jolloin äitini sanoi, että ei voi olla samassa lauseessa samaa henkilöä kuvaillessa adjektiivit laiha ja pyylevä. Ihmettelin että miksei. Kunnes minulle selitettiin, että pyylevä tarkoittaa samaa kuin hiukan ylipainoinen. Olin sekoittanut keskenään sanat pyylevä ja pälyilevä. Teini-iässä ja nuorena aikuisena kirjoitin maailmantuskaisia runoja. Siihen aikaan kirjoitettiin myös pitkiä kirjeitä. En oikeastaan tiedä, miksen valinnut kirjailijan uraa. Ehkä ajattelin, etten osaa ja pysty tai sitten ajattelin että ei...

  Fb-tuttava on Pariisissa lomalla, ja olen seurannut hänen seikkailuaan innolla. Itse olen tässä kaupungissa ollut kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin viikon, toisella kerralla kolmisen päivää. Pariisi on ihana ja nyt näitä tuttavan kuvia katsoessani se koko ihanuus oikein palautui kunnolla mieliin. Pariisi ruokkii minussa ihan kaikkea: nostalgiankaipuuta, romantiikankaipuuta...aivan kaikkea. Kaiken kauneuden, rumuuden ja rosoisuuden keskellä se muistuttaa ihmistä juuri siitä, että me ollaan itsekin palanen ja jatkumo koko maailman historiassa. Se tunne on tärkeä ja ihana. Pitänee alkaa itsekin suunnitella matkaa.  Ja en tosiaan kuvittele, että ranskassa kaikki olisi parempaa kuin meillä, mutta se tapa elää on jotenkin parempi. Ihmiset keskittyvät omaan elämäänsä eivätkä toisten kyttäämiseen ja kadehtimiseen, kuten suomessa tuntuu olevan tapana. Toki siellä kuljetaan myös jälkijunassa monessa asiassa. Esimerkiksi ex-poikaystäväni sisko oli suhteessa ransakalaisen miehen...