Rajatonta keittiöpsykologiaa

 

Näin viime yönä unta, että olin kävellyt päin punaisia suojatiellä. Sen oli joku nähnyt ja peräti kuvannutkin, ja minusta ja tekemästäni rikkeestä oli tehty lehtijuttu. Silti kysyttäessä valehtelin, että tällaista ei ole tapahtunut ja muistan, että jotenkin tunsin kauheaa häpeää ja huonommuutta. 

Nyt tempaisin sitten keittiöpsykologian kehiin ja tein seuraavan diagnoosin: minulla on kaikesta uhoamisestani huolimatta jonkinlainen tarve tehdä oikein ja kuulua joukkoon. Jotenkin ihan liikaa käytän tarmoa ja energiaa sen asian pohtimiseen, että mitä minusta ajatellaan ja arvostellaanko tietämättäni rajustikin. 

Tästä tulikin mieleeni tapahtuma, jolloin olin lapsi, ehkä jotain alle 10 vuotias. Olin koulussa. Meillä oli käsitöitä ja tehtävänä oli tehdä pehmoeläin, ehkä hevonen, sellaisesta keinonahasta, jonka toinen puoli oli sileä ja toinen puoli oli nurjapuoli. Kaavan mukaan siis piti leikata 2 kappaletta siitä keinonahasta. Leikkasin vahingossa niin, että pehmoeläimen toinen puoli olisi valmistuessaan ollut sileä ja toinen nurja, vaikka olisi kuulunut leikata niin, että kun palat ommeltiin yhteen, niin sen pehmoeläimen molemmat kyljet olivat samanlaista, sileää tekonahkaa.

Menin aivan paniikkiin ja tunsin ihan hirveää häpeää, hätäännystä ja pakokauhua. Olinhan nyt pilannut palan arvokasta, vaaleanvihreää tekonahkaa. Ulospääsyä ei enää ollut. Näin lapsen mieli toimii. Ja koska keho oli taistele tai pakene tilassa, valitsin jälkimmäisen. Valehtelin opettajalle, että meillä on äidin kanssa meno kaupunkiin, jota en vaan aiemmin päivällä muistanut kertoa ja minun täytyy nyt lähteä koulusta aikaisemmin. Eli täydellinen rikos, samalle päivälle peräti kaksi. 

Sitä en muista, teinkö sitä tekonahkaista pehmoa ikinä valmiiksi. Toissayönä näin muuten unta, että minua ammuttiin selkään....ehkä en nyt jatka keittiöpsykologiaani tällä kertaa yhtään enempää...