In memoriam ja muita muisteluita
Luin tässä joku aika sitten eräästä paikallislehdestä muistokirjoituksen. Kohteena oli entisen asuinpaikkakuntani opettaja. Kirjoittaja oli hänen tyttärensä. Tämä opettaja ei muistaakseni koskaan opettanut minua, mutta muistan kyllä hänen olemuksensa ja sen, miten väkivaltaisesti hän esimerkiksi retuutti kahta poikaa eräällä välitunnilla 70-luvun alkupuolella silloisessa kansakoulussa (nykyinen ala-aste/alakoulu).
Tytär oli maalaillut hänestä hyvin erilaisen kuvan kirjoituksessaan. Voisi jopa sanoa että ylistävän. Toki sellaisia muistokirjoituksia nyt ei yleensä kai julkaistakaan, jossa vainajasta pelkkää huonoa sanottavaa.
Tämä kirjoitus pisti pohtimaan ihan yleisestikin sitä, miten erilaisia meidän muistomme ihmisistä ovat. Plus että julkisuuskuva on useimmiten ihan muuta kuin se, mitä yksityiselämässä tapahtuu. Kaikenlaisiin muistoihin ja muistelmiin ei juurikaan ole siis luottamista. Vaikka vain kaksikin ihmistä muistelisi samaa asiaa, niin tarinat voivat olla täysin toisistaan poikkeavia.
Yleisellä tasolla mietin samaa asiaa kuin ennenkin: Onko loppujen lopuksi kauheasti syytä vaivata päätään omilla tekemisillään tai tekemättä jättämisillään? Kaikki vaipuu unholaan joka tapauksessa. Osa muistaa hyvällä, osa pahalla, ja suurimman osan asenne lienee täysin neutraali.
Ei ole olemassa juurikaan sataprosenttisen oikein muistettuja asioita. Ja iso osa ihmisten elämästä perustuu harhaluuloihin. Ihminen kuvitella itselleen onnellisen lapsuuden, vaikkei sellaista olisi ollutkaan tai muita paremman lauluäänen, vaikkei kenenkään muun mielestä niin olisikaan.
Elämä on vain pitkä uni tai no... ainakin melko huvittava näytös.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!