Iloinen yllätys

 

Joskus saattaa yllättyä iloisesti, kun saa jotain sellaista, jota ei edes uskonut saavansa. Lueskelin eilen sähköposteja ja huomasin, että minulle oli myönnetty pieni apuraha Kansan sivistysrahastosta. Hain apurahaa joskus syksyllä ihan ex tempore enkä kovinkaan vakavissani. Ehkä se rentous kannatti. Kannattihan se. Nyt en vaan ole ihan varma, että olenko hakenut sitä kumpaan, tähän blogiinko vaiko instagramissa julkaisemaani sivustoon, jossa julkaisen kantaaottavia, sarjakuvamaisia piirroksia? Melko vahva tunne siitä, että tuohon ig-sivustoon ja jonkinlaiseen julkaisutoimintaan apurahaa alunperin hain. Tätä blogiahan en edes laajasti mainosta, tai en lainkaan, koska tämä on melko henkilökohtainen. Tämän voi sitten perikunta joskus julkistaa postuumisti. Ehkä. (Tarkistin: apuraha koski Kuvataide ja sarjakuvataide- osastoa).

Jonkinlainen taiteellisuus ja tarve jäsentää ympäröivää maailmaa teksteillä tai kuvilla on kulkenut aina mukanani. Silti minulla ei ole mitään älytöntä kunnianhimoa tai kurinalaisuutta. Siksi tekemiseni on, ikävä kyllä,  vähän sellaista silppua. Väsyn ja kyllästyn nopeasti. Ehkä vanhemmiten on jonkinlaista pitkäjänteisyyttäkin alkanut näkyä ja sitä pidän positiivisena asiana.

Välillä mietin tuota taiteilijuus-asiaa. Tuntuu että ennen taiteilijat (kirjailijat, kuvataiteilijat, näyttelijät, muusikot, tanssijat jne) olivat luvan kanssa erikoisia ja boheemeja. Se oli ihan ok, että he käyttäytyivät erikoisesti ja käyttivät ehkä liikaa alkoholia ja huumeita ja sekoilivat näkyvästi elämän eri osa-alueilla. Puhuttiin taiteilijan vapaudesta ja boheemista elämäntyylistä. Nykyään taas tuntuu siltä että kaikki vaan verkostoituvat ja ovat uraputkessa. Raha edellä mennään. Ei vietetä kosteita iltoja tai ajauduta mielisairaaloihin. Taiteilijoista on tullut vähän niinkuin harmaita toimistotyöntekijöitä. Ehkä kaipaisin enemmän niitä boheemeja hahmoja.