Minä, sinä, hän...

 

Nykyään korostetaan kovasti yksilöllisyyttä. Ihmiset keskittyvät hyvin vahvasti omaan minuuteensa. On jollain tavalla myös helppo eristäytyä maailmasta. Nykyään voit tilaamalla saada kotiin melkein mitä vaan, eli jos ei halua, ei tarvitse törmätä fyysisesti muihin ihmisiin. Ja onhan se toki niin, että muiden kuin mukavien ja sielunkumppani-ainesta olevien ihmisten tapaaminen voi olla aika raskasta. Välillä joutuu kuitenkin kokemaan sitäkin. Voi olla vittumaisia naapureita, rasittavia työ- tai opiskelukavereita tai hankalia sukulaisia. Tai sairastut, ja joudut johonkin henkilökuntapulasta kärsivään hoitoyksikköön riepoteltavaksi.

Siitä, että osaa olla yksin, on kyllä kovasti hyötyäkin. Voisi ajatella, että oppii tuntemaan itsensä hyvin, mutta oppiiko? Ihminenhän peilaa omaa olemistaan muihin ihmisiin. Ilman vuorovaikutusta jotain saattaa jäädä puuttumaan. Ehkä.

Itse huomaan, että minun on välillä vaikea ymmärtää maailmaa ja muita ihmisiä. Jotenkin joka asiaa analysoidaan nykyään aivan kyllästymiseen saakka. Kun yritetään pysyä täysin neutraaleina, niin siinä käy helposti niin että mitään ei oikeasti edes sanota. Lisäksi nykyään loukkaannutaan ihan kaikesta. Sekin on kuulemma väärin, jos sanoo ihmiselle että oletpa hyvin säilynyt. Eilisen ajankohtaislähetyksen mukaan sen voi joku kokea ikärasismiksi. Itse otan kyllä kohteliaisuutena.

Työpaikat vähenevät koko ajan, kiitos automatisoinnin, ja silti työttömän pitää hakea tiettyä määrää kuukaudessa. Siis paikkoja, joita ei ole eikä tule. Kannustimena toimii se, että jollei hae, joutuu karenssiin. Samaan aikaan muualla joku saa korkeaa palkkaa siitä, että keskustelee vuositolkulla kurkkujen käyryydestä ja siitä, saako kasvismakkaraa sanoa makkaraksi. Enää ei saa. Jotenkin eriarvoisuus on myös korostunut tässä sekavassa ja yksilökeskeisessä maailmassa. Ja hölmöys.