Tohtori Höyhen

  "In memoriam" on latinaa, ja tarkoittaa samaa kuin "muistoa kunnioittaen", "muistolle". Luin tässä joku aika sitten eräästä paikallislehdestä muistokirjoituksen. Kohteena oli entisen asuinpaikkakuntani opettaja. Kirjoittaja oli hänen tyttärensä. Tämä opettaja ei muistaakseni koskaan opettanut minua, mutta muistan kyllä hänen olemuksensa ja sen, miten väkivaltaisesti hän esimerkiksi retuutti kahta poikaa eräällä välitunnilla 70-luvun alkupuolella silloisessa kansakoulussa (nykyinen ala-aste/alakoulu).  Tytär oli maalaillut hänestä hyvin erilaisen kuvan kirjoituksessaan. Voisi jopa sanoa että ylistävän. Toki sellaisia muistokirjoituksia nyt ei yleensä kai julkaistakaan, jossa vainajasta pelkkää huonoa sanottavaa. Tämä kirjoitus pisti pohtimaan ihan yleisestikin sitä, miten erilaisia meidän muistomme ihmisistä ovat. Plus että julkisuuskuva on useimmiten ihan muuta kuin se, mitä yksityiselämässä tapahtuu. Kaikenlaisiin muistoihin ja muistelmiin ei juurikaan ...

  On vähän sellainen nuutunut olo ja mieli halajaa jotain uutta piristystä elämään. Kirjoitanpa nyt toivelistan asioista, joita haluan (eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä): - Haluaisin asua jonkin aikaa Helsingissä. Nimenomaan siinä vanhassa osassa Helsinkiä, eli vanhassa arvotalossa, jossa korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Haluaisin, että minulla olisi siellä kaupunkioppaana henkilö, joka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa, ja kulkee kanssani kaikki mielenkiintoiset ja nostalgiset paikat ja lopulta minäkin tuntisin kaupungin kuin omat taskuni. - Sama juttu kuin edellä, mutta kaupungiksi vaihtuisi Pariisi. Eli pähkinänkuoressa: olen kyllästynyt tekemääm asioita yksin. Minulla ei tosiaankaan ole 11 kpl ystäviä, joita tutkimuksen mukaan muka keskimääräisesti suomalaisella. Tuttavia voi olla paljon ihmisellä, mutta henkiystäviä ja yhteisiä kiinnostuksen jakajia ei taatusti kovin montaa. - Sitten haluaisin ajautua siihen flow-tilaan, että lopultakin toteuttaisin sen, jota o...

  Olin erään tilaisuuden jälkeen kortteliravintolassa pistäytymässä harrastuskaverien  kanssa. Tuli keskustelua persoonallisuustyypeistä (DiSC-testistä). Olen saattanut itsekin tehdä sen testin joskus ja täytynee tehdä uudestaan, kun en muista omaa tulostani. No, anyway, eräs jäsen porukastamme toitotti suureen ääneen, että hän on punainen.  Punainen on siis hallitseva ja helposti dominoiva persoonatyyppi. Ja kyllä: tämä henkilö kyllä vei kaiken hapen tilasta. Hän oli sen vajaan tunnin, jonka ravintolassa istuimme, niin lähes koko ajan äänessä. Puhui lähinnä itsestään tai lapsistaan, ja sivuutti aika kevyesti muut pöytäseurueessa. Huvittavinta ja samaan aikaan säälittävintä oli se, että hän tuntui olevan oikeasti ylpeä luonteestaan. Että sellainen punainen. Ihmistyyppi, jonka itse kierrän mieluiten kaukaa aina kun pystyn. Ai niin: tein sen testin äsken. Olen hallitsevasti keltainen persoona. "Utelias ja innokas kaikkea kohtaan - oikea juhlien keskipiste! Saatat olla toisi...

  Maanantai ei ole mikään erityinen suosikkipäiväni. Varsinkin nyt se putoaminen arkeen oli erityisen harmaata, koska eilen oli isänpäivä ja tyttäret puolisoineen käymässä ja perhe koossa.  Kävin äsken lenkillä koiran kanssa ja mietin tuossa merenrantaraittia talloessani, että kyllähän minä olen aina haaveillut sellaisesta merenrantahuvilasta.  Puisesta pitsihuvilasta, jossa mielikuvissani on lähes ikuinen kesä. Toisaalta se sopii myös joulufiilistelyyn, kun verannalle on aseteltu kauniit valot. En edes tiedä, missä tämä unelmieni pitsihuvila on, varsinkaan kun en ole mikään veneilijä, mutta kyllä haaveilu saa iloiseksi. Varsinkin tällainen yltiöromantisoitu haaveilu.

  Olin eilen Turun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää nimeltä Päällikkö. Kyseessä oli Pasi Lampelan ohjaus. Rooleissa mm Sami Lalou, Asta Sveholm, Minna Hämäläinen, Antti Reini, Miia Selin ja Markus Ilkka Uolevi. Näytelmä kertoi draaman keinoin tarinan korruptiosta. Kunnianhimoisesta huumepoliisi Kalle Hammarista, joka sekaantuu vähän liikaa alamaailman touhuihin, eli ns klassinen esimerkki siitä, miten tilaisuus tekee varkaan. Kuten ohjaajakin jossain kirjoitti, niin inspiraationa tässä toiminut lähivuosien Aarnio-keissi. Täytyy sanoa, että kaikkien näyttelijäsuoritukset olivat huippuhyviä. Antti Reini  varsinkin oli roolissaan hyvin luonteva ja uskottava, ei yhtään ylinäyttelemistä. Myös tarinan kerronta oli sujuvaa. Ehkä katsojana tuli vähän kyllästynyt olo siksi, että koska kaikki vähänkin uutisia seuranneet muistanevat Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion tapauksen, niin tarinan kulku oli aika ennalta arvattavissa.  Ehkä itse lähden teatterii...

  Eilen meille tuli kyläilemään ja kahville eräs ystäväpariskunta, jota harvakseltaan tulee tapailtua. Ihan siitä syystä että asutaan eri paikkakunnilla, kaukana toisistamme. Olen tuntenut tämän pariskunnan kauan ja itseasiassa tämä ikäiseni nainen on ollut ystäväni jo yli puolivuosisataa. Olemme tutustuneet, kun aloitimme oppikoulun 11-vuotiaina (oppikoulu muuttuikin sitten peruskouluksi kaksi vuotta myöhemmin). Voimme aina jatkaa juttua siitä, mihin viimeksi jäimme, ja se on ihanaa. Nyt molemmilla kaikki lapset ovat jo vahvasti aikuisia, osa jopa lähellä keski-ikää. Ruuhkavuosina yhteydenpito oli aika satunnaista. Koen, että ollaan kyllä todella etuoikeutettuja, etä olemme saaneet pitää toisemme elämissämme näin kauan. Ja toisaalta tuntuu, että meidän teini-iästämme ja ensimmäisistä diskoiluistakin ja kaikesta muustakin on vain hetki. Elämä on..ihmeellistä. 💓

  Näin unta, että eräs harrastusryhmäni jäsenistä piti juhlat ja minua ei oltu kutsuttu. Sain siitä asiasta vähän vahingossa tietää ja pahoitin todella mieleni. Onneksi se oli vain unta, mutta laittoi kyllä taas kerran miettimään tiettyjä asioita. Nimittäin sitä, että mistä ihmeestä minulla kumpuaa se koko elämän jatkunut ulkopuolinen olo? Tunne siitä, ettei tule aina kunnolla nähdyksi ja kuulluksi. Se tunne tosin on vain ajoittainen.  Onko toistuvaan ulkopuolelle jäämisen  tunteeseen syynä se, että minut on lapsena annettu pois (adoptoitavaksi) biologisen äitini toimesta? Vaiko onko kysymys vain perusluonteestani? Ikuinen epäilijä ja jollain tavalla yksinäinen susi? Haluan kuulua joukkoon, mutta en kiinnittyä kokonaan joukon sääntöihin. Nykyään käydään terapiassa milloin mistäkin syystä. Minun terapeuttini taitaa olla asioista kirjoittaminen. Ja toisaalta vain etuoikeutetuilla ihmisillä on aikaa tehdä numero kaikesta mahdollisesta. Elämään nyt vaan kuuluu monenlaiset tun...

  Eräs puolituttu liitti minut johonkin äskettäin perustettuun fb- ryhmään, jossa ikähaarukka on 50 +. Jokainen sai myös halutessaan esitellä itsensä. Aika silmiinpistävää on, että mitä vanhempi ikäluokka kyseessä, sitä enemmän kerrotaan ensimmäisenä oma ammatti ja sen jälkeen lasten koulutukset/ammatit, ja vasta sen jälkeen kerrotaan harrastuksista, asuinpaikasta jne. Jollain tavalla se on outoa ja samaan aikaan huvittavaa.  Nykysuuntaishan kuitenkin on se, ettei nuorilla enää tule olemaan pitkiä työuria samassa työssä (jos ylipäänsä niitä töitä löytyy). Lisäksi vähän karsastan sitä, että brassaillaan joillain ammateilla. Varsinkin niiden lasten. Joillakin nuorilla aikuisilla nyt menee pidempään löytää se oma "vihreä oksa", ja luojan kiitos heistä tulee itsenäisempiä ja rohkeampia kuin nämä vanhana syntyneet, jotka mukisematta toteuttavat vanhempiensa menneen maailman arvoja (joihin useimmiten liittyy raha ja ulkoinen menestys). Eräs someryhmä on myös vanhenevat, sporttiset ...

 Meillä oli viikonloppuna kotipihalla pihavajan kattotalkoot ja mukana oli sitten jälkeläisiä avopuolisoineen (plus yksi koira oman lisäksi). On se kyllä suuri rikkaus, että on saanut lapsia. Paljon tuovat sisältöä elämään ja se tavallaan korostuu koko ajan lisää, kun itse vanhenee. Lisäksi olen aika tyytyväinen siitä, miten hyviä kumppanivalintoja nämä jälkeläiset ovat tehneetkään. Eivät ole onneksi tulleet tässä asiassa levottomaan äitiinsä. Vanhimpaan lapseen tulee pidettyä vähemmän yhteyttä ja se on vähän surullista. Toki viestitellään, mutta livenä nähdään kovin harvoin, kun etäisyyttä on reilu parisataa kilometria, eli reilu kolmen tunnin ajomatka pikkuautolla. Tosin sekään nyt mikään este pitäisi olla. Toisaalta lapset on lainaa vain ja eihän ole tarkoituskaan kai kyhnätä kylki kylkessä sen jälkeen, kun lapset lentäneet pesästä. Pitää antaa toisten elää myös omaa elämää. Omalla tavallaan olisi mukavaa, jos kaikki lapset asuisivat lähellä. No mutta, asutaan kaikki kuitenkin s...

  Nykyään korostetaan kovasti yksilöllisyyttä. Ihmiset keskittyvät hyvin vahvasti omaan minuuteensa. On jollain tavalla myös helppo eristäytyä maailmasta. Nykyään voit tilaamalla saada kotiin melkein mitä vaan, eli jos ei halua, ei tarvitse törmätä fyysisesti muihin ihmisiin. Ja onhan se toki niin, että muiden kuin mukavien ja sielunkumppani-ainesta olevien ihmisten tapaaminen voi olla aika raskasta. Välillä joutuu kuitenkin kokemaan sitäkin. Voi olla vittumaisia naapureita, rasittavia työ- tai opiskelukavereita tai hankalia sukulaisia. Tai sairastut, ja joudut johonkin henkilökuntapulasta kärsivään hoitoyksikköön riepoteltavaksi. Siitä, että osaa olla yksin, on kyllä kovasti hyötyäkin. Voisi ajatella, että oppii tuntemaan itsensä hyvin, mutta oppiiko? Ihminenhän peilaa omaa olemistaan muihin ihmisiin. Ilman vuorovaikutusta jotain saattaa jäädä puuttumaan. Ehkä. Itse huomaan, että minun on välillä vaikea ymmärtää maailmaa ja muita ihmisiä. Jotenkin joka asiaa analysoidaan nykyään a...

  Aika ajoin tulee mietittyä sitä, miten eri tavoin ihmiset kuormittuvat. Jotkut tuntuvat jaksavan mitä vaan, toiset uupuvat helpommin. Olen itse ehkä tätä jälkimmäistä koulukuntaa. Toki riippuu vähän siitä asiasta, joka on "käynnissä". Että onko se jokin kiva asia, jonka tekee mielellään vaiko ikävä velvollisuus tms. Aika iso osa meistä ihmisistä, varsinkin naisista, helposti diagnosoi itselleen milloin mitäkin. Tunnustan. Esimerkiksi olen pähkäillyt, olenko introvertti vai extrovertti. Olen tullut siihen tulokseen, että olen kumpaakin. Riippuen täysin, missä olen. Esimerkiksi kuorolauluharrastuksessa on jokin juttu, joka tekee minut vähän vaisuksi ja sellaiseksi pidättyväiseksikin. Ehkä se johtuu siitä, että kuoro on vanha kuoro ja jotkut siellä ehkä kuvittelevat olevansa keskivertoa parempia laulajia ja myös osoittavat sen. Kirjoitusharrastusporukassa olen iloinen ja nauravaisempi. Siellä siedetään ehkä enemmän sitä, että me kaikki olemme uniikkeja ja erilaisia persoonia j...

  Tänään taas monenmoista ajatuksenvirtaa. Mm ryhdyin pohtimaan sitä, että jotenkin pitäisi aina osata suojata omat energiat, ettei joutuisi liian ikävien tunteiden valtaan. Eilen nimittäin lähdin illemmalla koiralenkillä ja harmikseni kadulla seisoskeli ne naapurit, joiden kanssa en ole vuosiin ollut puheväleissä. Syy siihen taas juontaa juurensa monta vuotta sitten tapahtuneista asioista, joita en nyt viitsi enää avata. Pähkinänkuoressa kuitenkin tämän pariskunnan rouvalla oli ikävä tyyli tunkea nenänsä pyytämättä ihmisten asioihin, vaikka hänellä olisi ollut ja olikin riittävästi tekemistä omien seinien sisällä. En voi sietää minkäänlaista iholle tulemista ja varsinkaan sellaista manipulointia, joka koskee puolustuskyvyttömiä henkilöitä (tässä tapauksessa lapsia). Ja miehensä nyt oli mielestäni täysin lapanen, joka ei omaa kantaansa uskaltanut tuoda julki missään. Eli tuki kritiikitta tätä nokkavaa eukkoaan. Niin, eilisen kohtaamisen vuoksi minulla oli koko illan epämukava ja le...

  Menin tänä syksynä sellaiseen kirjoituspiiriin. Hyvä että menin. On ollut tosi mukavaa ja antoisaa. Tuosta ryhmästä on ilmeisesti moni käynyt jo vuosia saman opettajan kursseilla, mutta hyvin minäkin joukkoon mahduin. Alussa iski taas tämä ns "huijarisyndrooma" eli että  olen kyllä luullut osaavani kirjoittaa, mutta enpä sitten osaakaan yhtään mitään. Mutta se oli ohimenevä tunne.  Me luemme ääneen toisillemme tekstejä, joita oppitunnin (2,5 h) aikana annetuista aiheista kirjoitamme. Se on todella kivaa ja olemme tosiaan kaikki aivan erilaisia kirjoittajia. Joillakin on todella ihanan lyyrinen ja maalaileva kirjoitustyyli, toisilla kyky pelkistää ja jotkut ovat taitavia dialogin kirjoittajia. Olen huomannut, että itselläni on tapana laittaa teksteihini vähän tahatontakin huumoria. En yritä matkia mitään tyylisuuntaa, mutta onhan Anna-Leena Härkönen suuri idolini. Ihailen hänen kykyään nähdä maailma ja ihmisten teot aika koomisinakin tapahtumina ja hän kyllä osaa kritiso...

  Ai niin: eräs ihmettelyn aihe: Aiemmin tämä minun Tohtori Höyhen- blogini on löytynyt ihan Tohtori Höyhen nimellä googlesta. Jostain syystä ei löydy enää??? Osaako joku neuvoa, että mistä tämä muutos johtunee? Muutos tapahtui noin kuukausi sitten. Outoa. Nimellä oisvoinut.blogspot.com löytyy kyllä, mutta onhan se vähän hankala kenenkään muistaa.  EDIT Kävin asetuksissa muuttamassa nimen. Eli nyt tämä tohtori höyhen- sivusto löytyy taas. Korjasin nimen "oisvoinut" nimeksi tohtorihoyhen.blogspot.com.

  Tänään koiranpissatuslenkillä tuli pohdittua onnellisuutta.  Tuli muuten myös ensimmäisen kerran tänä syksynä mieleen, että olispa sormikkaat olleet käsissä. Tuolla merenrannassa tuuli melkolailla. Ihminen tavoittelee kovasti onnellisuutta. Välillä mietityttää, että tavoitteleeko sitä oikeasti omaa onnellisuutta vaiko sitä, mitä normaalisti pidetään onnellisuuden mittarina. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että olen melko onnellinen. En ole koko ajan onnellinen, mutten onnetonkaan. Minulla on perusasiat kunnossa.  Onnen tunne tulee taas useimmiten sellaisina välähdyksinä. Se voi olla joku ihan pienikin muisto ja siihen usein sekoittuu ripaus haikeutta. Joskus mieleen muistuu jopa jokin tunne ihan lapsuudesta. Jollain koulumatkalla kahlasi syksyn lehdissä ja pohti, mitä kaikkea elämässä on tai voisi olla. Suloiseen sekamelskaan sekoittui omat haaveet, luetut tarinat, musiikki ja elokuvatkin. Joita viimeksi mainittuja melko vähän tuli lapsuudessa loppujen lopuksi nähtyä....

  Muutamana päivänä tullut mietittyä mm sitä, että joskus kuulee puhuttavan tai kirjoitettavan, että "seksityö on ammatti siinä missä muutkin ammatit". Minun on vaikea ymmärtää tätä ajatusta. Tavallaan tajuan, että sillä halutaan ehkä ilmaista sitä, että seksityön tekemisessä ei ole mitään hävettävää tai tuomittavaa. Ei siinä periaatteessa olekaan. Varsinkaan siinä tapauksessa,  että ihminen on ilman pakottamista valinnut seksityön tulonlähteekseen. Silti vaan mietityttää, että  onko kyseessä kuitenkin ollut jonkinlainen pakko? Rahaa ei ole ollut ja prostituutio tuntunut ainoalta nopealta vaihtoehdolta?  Kuinka moni ihan täysin omasta halustaan ja selvinpäin tosiaan on niin cool, että pystyy sietämään vieraat, epämiellyttävätkin tai väkivaltaiset ihmiset ihollaan ja kehonsa aukoissa? Väistämättä tulee mieleen, että kyllähän se pakosti jättää ainakin henkisiä arpia kehoon ja mieleen. Hatunnosto niille, jotka pystyvät moiseen. Enkä nyt tosiaankaan ole vouhkaamassa seks...

  Tämä viikko ollut melko harrastuspainoitteinen. Kaikkeen näköjään myös tottuu: olenhan ollut melkoinen sarja-ahdistuja koskien iltamenoja (koska olen aamuihminen), mutta niin vain olen ollut paikalla sekä lauluharkoissa että kirjoittajaryhmässä. Lauantaina meillä on esiintyminen kirkossa. Tapahtumaan tulee myös muita paikkakunnan kuoroja. Mietin tässä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä hämärämmäksi tuntuu käyvän elämän tarkoitus. Pähkinänkuoressahan se menee näin, että me synnytään niihin olosuhteisiin, joihin satutaan syntymään, ja jokainen sitten ponnistelee tai on ponnistelematta omista lähtökohdistaan. Osa onnistuu tavoitteissaan, osa ei. Iso osa toteuttaa valmiiksi asetettuja tavoitteita. Melko vähäpätöistä on lopulta ihmisten touhuilu. Ns isossa kuvassa. Sellaista hääräämistä, joka voi ehkä itselle olla isokin juttu, mutta harva sitä kuitenkin mitenkään erityisesti rekisteröi. Sadan vuoden päästä juuri kukaan ei ole tietoinen siitä, että tällainenkin tyyppi oli ja eli. Silt...

  Olen noin vajaa vuosi sitten aloittanut kuntokuurin . Se on ollut erittäin pitkän  tähtäimen kuuri ja ideana oli/on parantaa lihaskuntoa , kiinteyttää vartaloa ja myös pudottaa hiukan painoa. Olen siis käynyt ahkerasti kuntosalilla (tosin nyt ollut kesätaukoa) ja kiinnittänyt huomiota siihen, mitä suuhuni laitan. Tarkoitus ei ole ollut pikalaihtua jollain pikadieetillä tai yleensäkään millään ruokakikkailuilla. Olen todennut, että pätkäpaasto alkanut toimia itsellä parhaiten. Jumittamistakin on ollut paljon. Toinen nimitys kai rasvalukko. Ideana kuitenkin ollut se, että syön sekaruokaa ja niitä ruokia, joita olen aina syönyt. Toki kiinnittänyt huomiota määriin ja ruoan laatuun. Painon aleneminen ollut erittäin hidasta. Alussa putosi aika helposti 2-3 kg, mutta sen jälkeen ollut melko hidasta (kuukaudessa 0,5 kg - 1 kg). Välillä on jumitettu paikallaan pitkään. Tällä hetkellä sitä pudotusta on noin 7-8 kg. Se näkyy hyvin vähän missään, mutta jonkin verran jo tuntuu vaattei...

  Ähelsin eilen autoni kanssa pienessä ja vanhassa parkkihallissa ja onnistuinpa sitten naarmuttamaan viereistä autoa, ja nyt olen sitten 150 euroa köyhempi (onneksi ei tullut isompaa  vahinkoa). Nämä ovat siis sen naarmuttamani auton korjauskulut ja summa siis onneksi hyvinkin kohtuullinen. Omaa autoa on varaa korjauttaa varmaan ensi kuussa. Senkin vauriot vähäisiä. MUTTA: se ongelma on oikeasti nykyään parkkiruutujen koko suhteessa nykyautojen mittoihin. En nyt olekaan mikään mestarikuski ja autossani ei ole kameraa (se olisi kyllä hyvä), mutta olen kyllä aina jotenkin suoriutunut parkkipaikoilla melko mukavasti. Tähän asti. Nyt toki autonikin on isompi kuin entinen, joten enää ei voi parkkeerata ihan mihin haluaa.  Mutta aiemminkin aika useassa paikassa sitä huomasi, että parkkipaikat on kapeita ja koko ajan joutuu varomaan, ettei ovea aukaistessa kolhi viereistä autoa tai ettei omaa autoa kolhita.  Kunnon parkkipaikat löytyvät sitten taas yleensä ainakin uudemmis...

  Vaihdoin olohuoneeseen verhot. Kliininen valkoinen sai väistyä keltaisen tieltä. On kyllä uskomaton juttu, miten paljon noinkin näennäisen pieni muutos vaikuttaa. Oma fiilis on ollut äkkiä paljon iloisempi ja energisempi. ja älyttömän kauniilta näyttää, kun valo siivilöityy sen ohuen kankaan läpi sisätiloihin. On kyllä tosiaan ilon ja energian väri tuo keltainen. Toinen vaihtoehto olisi ollut oranssi, mutten löytänyt sopivaa sävyä verhoiksi. "Kel­tai­nen Keltainen on väreistä kirkkain ja valovoimaisin. Se loistaa, tuntuu tulevan lähelle ja laajenevan. Kirkas keltainen liitetään positiivisuuteen, onnellisuuteen, lämpöön ja viisauteen. Auringon värinä se mielletään myös elämän väriksi. Monissa vanhoissa kulttuureissa auringolla on ollut jumalinen asema, ja näin myös keltainen on mielletty jumaluuden väriksi. Myös varhaisilla kristityillä keltainen yhdistettiin taivaan porttien kultaisiin avaimiin ja se oli myös paavin väri. Myöhemmin keltainen väri yhdistettiin Juudas Iskariotin j...

  Arki menee helposti siten, että sitä on jotenkin käpertynyt omiin asioihinsa ja pienistä harmeistakin saa kasvatettua elämää suurempia ongelmia. Hyvin inhimillistä.  Kaikki kuitenkin pysähtyy ja saa täysin erilaiset mittasuhteet, kun kuolee nuori ihminen. Vaikkei kyseessä olisikaan mikään henkilökohtainen tuttu, niin silti asia koskettaa. Kyseessä on tällä kertaa siis kansanedustaja, joka teki itsemurhan eduskuntatalossa eilen. Kolmekymppinen mies. Jonkun ystävä, puoliso, lapsi, lapsenlapsi, työtoveri jne. Tosi iso aukko jäi monen elämään varmasti. Tietenkin mietityttää, että mikä saa nuoren, menestyneen ja ilmeisen pidetyn poliitikon tekemään noin radikaalin ratkaisun. Hänellä oli myös sairaus munuaisissa, ja tietenkin tuli mieleen se, että onko lääkityksessä ollut jotain sellaista, joka on vaikuttanut mielenterveyteen? Vai onko taustalla jotain pidempiaikaista ongelmaa? En usko, että ihan hetken mielijohteesta henkilö päätyy itsemurhaan ja tekee sen vielä työpaikallaan. Mu...

  Kaikki liian äärimmäinen ei yleensä tuo mukanaan mitään hyvää. Olen useinkin pohtinut tätä termiä " kehopositiivisuus ". Jokainen ymmärtää sanat omilla tavoillaan ja itse siis ymmärrän sanan kehopositiivisuus siten, että ihminen pitää omasta vartalostaan riippumatta siitä, millainen se on. Siis vaikkei se olisikaan juuri sellainen kuin sen haluaisi  olevan. Eli siis ihminen hyväksyy myös ns "virheet "  ja yleisestä kauneusihanteesta poikkeavat asiat itsessään. Koska suurin osa meistä on jotain ihan muuta kuin sellainen keskimääräinen kauneusihanne ja se niin pitääkin olla. Mutta siis koko ajan pitäisi muistaa myös kunnioittaa kehoaan, ja pitää huolta myös oikeanlaisesta ravinnosta ja liikunnasta. Sitten on sellainen porukka, joka ei pidä kehostaan oikein mitään huolta, eli syö mitä sattuu, jolloin lopputulos on sen mukainen, ja silti siihen ei saa puuttua kukaan, "koska kehopositiivisuus". Sekin aika ärsyttävääkin, koska kyllä se kuitenkin kuormittaa esi...

  Robotit. Nuo sympaattiset arjen helpottajat. Kuten vaikka ruokarobotti, jota kohtaan tuntee suurta sympatiaa, kun sen pieni, pullea ja vähän lapsenomainen muoto rullailee tuolla liikenteessä ja odottelee suojatien vierellä sopivaa mahdollisuutta tien ylitykseen. Jossain näin jonkun ohjelman, joka käsitteli automaatiota. Kun robotit ja muu automatiikka alkoivat korvata ihmisen tekemää työtä, niin ajateltiin, että näin ihmiselle jää enemmän aikaa kaikkeen muuhun ja elämä helpottuu. Toisin kävi: ihmisistä tuli jostain syystä entistä kiireisempiä ja stressaantuneempia. Erikoista. Ihan arkisena esimerkkinä vaikkapa käsin tiskaaminen. Muinoin se oli ihan  normaalia ja siihen riitti aikaa, koska oli pakko riittää aikaa. Nyt pelkästään tiskikoneen tyhjennys aiheuttaa lähes perheriitoja. Saatika sitten työelämä, jossa pinna kireänä syöksytään tuottavasta tehtävästä toiseen. Itse kannatan kyllä elämää helpottavia laitteita, mutta isossa kuvassa (typerä sanapari, mutta en nyt muuta kek...

  Eilen olin katsomassa sekä Samuli Putron kirjahaastattelua että myös hänen keikkaansa. Olipa positiivinen kokemus. Ihailin erityisesti Putron verbaalista lahjakkuutta ja tilannekomiikan tajua. Keikalla hän myös antoi kaikkensa ja todellakin kommunikoi yleisön kanssa. Ääni kantoi myös koko ajan hienosti, vaikka keikka väliaikoineen olikin melko pitkä. Tällaista lisää. Pitäisi useamminkin käydä livemusiikkitapahtumissa.

  Tänään on taas kiinteistöveron osa 1 maksettu. Sen kunniaksi lähdin kitkemään rikkaruohoja aidan kadunpuoleiselta puolelta (juu, kuuluu kiinteistön omistajalle katuosuuden puoleen väliin asti laskien tontin rajasta).  Kitkiessä mietin tätä tuttavaani ja eilistä postaustani aiheesta. En itsekään pidä sellaisista totuuden torvista, jotka huutaa yksiä ja ainoita oikeita mielipiteitään joka väliin, ja toivoakseni en ole ihan sellainen. Silti ystävyyteen kuuluu se, että pitää osata sanoa myös suoraan tarpeen vaatiessa. Jos toinen vain haluaa koko ajan ylistystä ihan kaikesta mitä tekee ja olla se itse valitsemansa keskipiste ja maailman napa, niin eihän se ole mitään ystävyyttä. Ei siinä mitään kehitystä ihmisenä ainakaan tapahdu ja sittenhän käy niin, että lopulta se aiempi keskipiste huomaakin olevansa aika yksin, hovi on häipynyt ympäriltä. Tämä tuttavani, joka siis on jo keski-iän ylittänyt, niin kehuskeli vielä jokin aika sitten silläkin, että keiden kaikkien paikkakunnan mi...

  Nyt mietityttää, että missä menee rajat? Suoraansanomisen rajat. Vastaanottajan rajat. Törmäsin asiaan ihan henkilökohtaisesti, kun ärsyynnyin liikaa pitkäaikaisen tuttavani touhuista. Tämä tuttava on kova antamaan kritiikkia ihmisten olemisesta, tekemisestä ja ulkonäöstä, mutta hänkään ei nähtävästi pidä siitä, että hänelle itselleen annnetaan suoraa kritiikkia. No, kukapa siitä tykkäisikään. Tämä mainittu tuttava on vuosia selittänyt olevansa citygirl (asuu yhden tuppukaupungin omakotialueella). Ja on siis aiemminkin asunut pienissä kaupungeissa. Hän vertaa koko ajan omaa citykäyttäytymistään (???) mm avomieheensä, joka on maalta. Eikä minusta kyllä yhtään juntti. Jotenkin jopa outoa, että yli viisikymppinen ihminen edes pohtii noin mitättömiä asioita. Hän on myös kova kehopositiivisuuden puolesta puhuja. Samaan aikaan käsittelee kaikki somekuvansa lähes tunnistamattomiksi. Oikeastaan riitamme alkoikin siitä, kun mainitsin siitä, että oli taas poistanut kaikki näppylät ja kakso...

Muutama päivä tuli taas oltua asuntoauton kanssa leirintäalueella. Sää todellakin suosi. Helle tekee ihmiset raukeiksi ja kaikki ikäänkuin hidastuu. Merivesi oli kuin linnunmaitoa. Eikä ollut vielä sinilevää. Sellainen "ikuinen kesä"-fiilis tuli, kun katseli rannalle vaeltavia ihmisiä.  Tänä kesänähän Suomessa on oikein urakalla hukuttu. En ota asiaan enempää kantaa kuin että hämmästelen sitä, että miten ihmeessä ja miksi aikuiset uimataidottomat ylipäänsä menevät  syviin vesiin? Ja lasten kanssahan nyt muutenkin saa olla silmät selässäkin ja vastuu kyllä on aikuisella. Kesä saa vähän surulliseksikin. Sen takia, että se aina loppuu myös. Varsinkin kun kesäkuu oli sään puolesta huono, niin nyt tuntui, että kaikki tekeminen ladattiin heinäkuuhun. Elokuuhun sitten taas kuuluu koulunalkuja ynnä muuta tyhmää. 😎 Itselläni ei toivoakseni ala koskaan enää mitkään työt. Ainakaan mitkään ei-kiinnostavat pakkotyöt.  

  Aina välillä ja nykyään melko useinkin sitä miettii, että pitäiskö muuttaa johonkin saareen ja elää mahdollisimman yksinkertaista elämää. Ilman somea.  Ehkä sitten kuvittelen olevani jokin kansakunnan omatunto tai mikä lie, mutta tosiaan näin tarkkailijaluonteena ja herkkävaistoisena kyllä pinna palaa entistä useammin ihmisten teeskentelyä seuratessa. Monenmoista viheltäjää kyllä löytyy. Tuntuu myös siltä, että mitä lahjattomampi ihminen, sitä enemmän korostetaan varallisuutta ja koulutustaustaa. Eräs tuttavakin on niin muotoilijaa Linkedin-profiilissaan, vaikka on muistaaksesi nuoruudesta saakka muotoillut elämäänsä lähinnä isän rahoilla ja hänen avustuksellaan saaduilla työpaikoilla.  Monen ihmisen elämä tuntuu olevan yhtä näytelmää ja se on aika pitkälti tämän somekulttuurin syytä. Siitä omasta elämästä rakennetaan tietynlainen tarina, ehkä sellaisen ihmisen tarina, jollainen oikeasti haluaisi olla. Vaikka olisi kovastikin perheriitelevä narsisti, niin somessa voi es...

  Muutaman päivän olen taas pätkäpaastonnut (useimmiten olenkin pätkäpaastolla enemmän tai vähemmän) sekä vaihtanut ruokavaliota vähähiilariseksi. Kyllä se vaan niin on, että tehoaa aika nopeasti painoon. Olen talvesta asti saanut pidettyä sen 5-6 kg pois, mutta pienikin lipsahdus sekoittaa pakkaa. Hiilarit nyt vaan keräävät sitä nestettä kehoon ja minun tapauksessani näköjään kaikki keskittyy keskivartaloon. Ärsyttää suunnattomasti monenkirjavat painonhallintavinkit, koska kaikkihan perustuu itsekuriin. Jos ei niitä ohjeita oikeasti noudata, niin ei tule tulostakaan. Myöskin unohdetaan se, että ihmiset ovat erilaisia. Ärsyttää erityisesti se ohje, että pitääkseen aineenvaihdunnan kunnossa täytyy muka syödä vähän mutta usein. Että muuten keho joutuu "säästöliekille". Tuo on aivan höpöpuhetta. Kokeilepa olla vaikka kuukausi nälkäkuurilla. Tuskin sen jälkeen tulee mieleen höpötellä säästöliekistä, taatusti ei ole paino junnannut paikoillaan. Suurin osa kaikista painonhallintaan...

  Minulla on tuolla pohjoisessa jokseenkin ikäiseni serkkupoika, jonka kanssa tulen hyvin toimeen, kunhan ei liian usein olla tekemisissä. On siis oikeasti kiva ihminen, mutta alkoholi ei sovi hänelle(kään). Provosoituu ja provosoi, ja on siis aika väsyttäväkin. Tiedostaa sen kyllä onneksi itsekin. Jossain kohtaa lopetin hänen puheluihinsakin vastaamisen kun en jaksanut yhtään sitä honottavaa känniääntä, joka ei antanut lainkaan suunvuoroa. Eilen serkku laittoi sitten whatsup-viestiä. Selitti, että on lahjoittanut aikuisille lapsilleen rahaa. Että lakimiestuttava oli kuulemma oikein  neuvonut, että lahjaveroa ei tarvitse maksaa alle 5000 euron arvoisista lahjoista. Olettaen siis, että et ole kolmen vuoden aikana saanut samalta lahjoittajalta. Tuo tieto kyllä löytyy ihan verottajan sivuiltakin. Lahjoitusasiansa selvitettyään hän tapansa mukaan ryhtyi selittämään raha-asioitaan. Yleensä ruikuttaa sairaseläkkeestään, joka siis oikeasti on keskimääräistä parempi, koska on tehnyt t...

  Joskus olen aiemminkin varmaan kirjoittanut tästä samasta aiheesta, eli siitä, kun selfieitä muokataan todella rankalla kädellä ja sitten ne laitetaan someen. Joku on joskus sanonut, että itselleen voi myös kuvitella onnellisen lapsuuden . Joka kai perustunee jonkinlaiseen itseterapointiin ja anteeksiantoon ja elämässä eteenpäin menemiseen. Onko myös niin, että sitä ajattelee, että lopulta näyttää juuri siltä, miltä tahtoo? Eräs tuttavani, sellainen ihan tavallinen, vähän pyöreä 50 plus harrastaa tätä kuvanmuokkausta . Jotenkin siitä haluaisi sanoa tai ainakin kysyä, että miksi muokkaat itsesi tunnistamattomaksi, mutta eihän siitä oikein voi sanoa, kun ei tiedä, miten toinen reagoi. Niinpä siitä voi sitten ainakin kirjoittaa blogissaan💁😉. Samainen henkilö ihmetteli sinkkuvuosinaan, että miten ne tindertreffit ei oikein etene. ensimmäistä tapaamiskertaa pidemmlle. No joo, jos lähdet tapaamaan Brad Pittiä ja saatkin Severi Suhosen, niin saattaahan se hymy hyytyä. Siis tuollais...

  Paljon kirjoitetaan toksisesta positiivisuudesta. Sehän tarkoittaa tilannetta, jossa myönteistä asennetta vaaditaan tai korostetaan siten, että se vähättelee aitoja tunteita (erityisesti negatiivisia tunteita ja vaikeita tilanteita). Kyllähän sitä välillä tuntee itsensä aikamoiseksi valittajaksi, mutta kyllä se valittaminen ja rehellisyys omia tunteita kohtaan myös vapauttaa. Itselleni ei sovi se kulta- tai hopeareunuksen näkeminen jokaisessa paskassakin asiassa. Vaikkakin osaan olla kiitollinen kaikesta hyvästä, jota tässä elämässä olen saanut osakseni. Reagoin ja ärsyynnyn kohtalaisen nopeasti. Olen itsekin miettinyt (viimeksi tänä aamuna) sitä asiaa, että miksi minulla on esimerkiksi monia työpaikkoja kohtaan hyvin jyrkkä ja epäilevä asenne. Tiedän syyn. Esimerkiksi vaatetusalalla toimiessani asiakkaat pitivät minusta ja minä heistä ja samoin päiväkodeissa tulin toimeen yleensä hyvin lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Ja sama myös hoitoalan paikoissa. Olen ollut hyvä työssä...

  Olen jotenkin viime aikoina hämmästellyt itseäni ja lähinnä tapojani ajatella. Pitäisiköhän lähteä terapiaan? Tuntuu nimittäin siltä, että jotkut lapsuuden traumat ovat pulpahtaneet uudelleen pintaan. Lapsena siis koin usein olevani jotenkin ulkopuolinen, erilainen ja yksinäinenkin. En oikeastaan tarkasti osaa sanoa, että miksi. Ehkä se liittyy jotenkin erityisherkkyyteeni (jonka olen diagnosoinut itse). Aistin asiat aika vahvasti.  Olen vaan viime kuukausina huomannut, että ajattelen asiat jotenkin oudosti ja jopa voisi sanoa että lapsellisesti. Minusta tuntuu hyvin siltä, että olen jotenkin näkymätön. Että esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa muita kuunnellaan enemmän kuin minua ja tunnen siis itseni jotenkin "sivuutetuksi". Ilmeisesti itseluottamuksessani on nyt jokin häiriö. Olen kuitenkin mielestäni ihan älykäs ja mieheni mukaan myös kaunis nainen. Eli ei mitään syytä kokea itseäni jotenkin huonommaksi kuin muut. Täytyy seurata tilannetta.

  On ollut melko viileähkö kesä. Kaikki kasvit kyllä kasvaa kohisten, koska vettä on riittänyt. Tosin kasvihuoneessa kaikki etenee melko hitaasti. Juhannuskin oli ja meni. Mökkeiltiin 4 päivää omassa porukassa ja se oli ihan mukavaa. En pyydellyt ketään viettämään tätä keskikesän juhlaa kanssamme, koska jotenkin olen aika kyllästynyt ihmisiin, joille ei koskaan mikään sovi tai mitään ei ainakaan voi lyödä lukkoon tai itse ehdottaa.  Mökillä, joka sijaitsi Raumalla, oli huonosti lämpiävä ulkosauna ja ulkohuussi, mutta itse mökki oli kiva ja pieni ja siellä oli myös ilmalämpöpumppu. Tällä reissulla tarvittiin lämmitystä, ei viilennystä. Katetulla terassilla oli kiva istuskella ja katsella kaunista järveä. Tuli kyllä pari kertaa pulahdettuakin tuonne jääkylmään veteen eli talviturkki on heitetty. Luonto siellä mökillä oli muutenkin hurmaavaa. Paljon saniaisia aluskasvillisuutena mäntymetsässä ja erittäin kaunista ja puhdasta kaikin puolin. Juhannus oli siis onnistunut. Ruokaa oli...

  Luin jotain haastattelua siitä, miten  henkilö kertoi etäiseksi ja vieraaksi jääneestä isästään, joka asui siis toisessa maassa. Isää ei kauheasti kiinostanut se, että hänellä on lapsi jossain. Haastateltava henkilö  myös jatkoi jotenkin näin että "isäni oli myös tunnettu hurmuri ja naistenmies".  Aloin miettiä, että jostain syystä noilla määreillä (hurmuri ja naistenmies) tästä henkilön isästä kuitenkin välittyi jonkinlainen positiivinenkin kuva, tai että "no ok, ymmärrettävää, ettei ollut aikaa lapselleen, koska oli hurmuri ja naistenmies". Jos haastateltavan henkilön isä olisi kuvailtu vaikkapa sanoilla "itsekäs ja kuivakka kirjanpitäjä, jolla ei ollut juurikaan ystäviä", niin heti mielikuva olisi paljon huonompi ja tuomitsevampi. Ehkä joku saa kiinni tästä ajatuksesta, jota hain. Haen tällä sitä, että miten isoa osaa kaikessa näyttelee henkilön habitus. Jollain tavalla tuntuu, että ulkoisilla avuilla varustetulle henkilölle ehkä suodaan enemmän vapau...

  Olin taas aamulla kuntosalilla ja tuli taas pohdittua tuota painonhallintaakin. En ota nyt yhtään kantaa siihen, että sanotaan että tietyt lääkkeet  lihottavat ja lisäävät painonhallinnan ongelmia. Varmasti on niin.  Lähinnä aloin pohtia, jälleen kerran sitä, miten paljon rahastetaan  ihmisiä laihduttamisen merkeissä. Itsekin ikuisena viiden kilon pudottajana ostin viikko sitten tuotetta nimeltä Formoline, jonka pitäisi sitoa nautitusta ruoasta rasvaa. Siitä en osaa sanoa mitään, mutta itsellä on ollut tuloksena ainoastaan kova vatsa ja kaksi lievää migreenikohtausta. Ja olen siis juonut paljon vettä, kuten ohjeissakin neuvottiin.  Myös monenlaisia ostettavia ruokavalioita on saatavissa, mutta kaikkihan perustuu siihen, jaksaako niitä ohjeita noudattaa. Tiukka ketoruokavalio kyllä laihduttaakin, mutta sitä pitäisi jaksaa noudattaa koko loppuelämä. On siis aika nautintoja rajaava. Yksi asia, mikä minulla ei mene jakeluun, on se että paljon vaahdotaan siitä, ett...

  Kesä on kyllä ihmeellinen. Tai lähinnä siis auringon voima. Eilen oli niitä ensimmäisiä, oikeita hellepäiviä. Auringossa tulee mukavan raukea olo ja kaikki tuntuu helpolta. Ei todellakaan ole ihme, että me pohjoismaalaiset olemme paljon jäykempiä ja vakavampia kuin etelämaalaiset. Ehkä juuri siksi pohjoismaissa käytetään paljon päihteitä, koska yritetään tavoittaa se olotila edes kemiallisesti, joka auringon alla elävillä on ihan jo äidinmaidossa saatu. Olen kova ajattelemaan kaikenlaista. Nyt viimeksi ajattelin, että ilmeisesti minulla on jonkinlainen ikäkriisi. Joka mennee varmasti ohi sitten, kun olen aikani kärvistellyt. Itseluottamus on jotenkin heikentynyt. Ei pelkästään se, että ulkonäkö rapistuu. Myös se asia vaivaa, että jotain haluan vielä tässä elämässä saavuttaa. En tarkoita rahaa, vaan jotain ihan muuta. Jotain sellaista, että minusta  jäisi jälki tähän maailmaan.  Plus että saisin elää vielä sellaisia tunteita ja asioita, joita kaipaan nyt. Joskus minulle ...

  Törmäsin, tai en törmännyt vaan näin onneksi vain kaukaa henkilön, jonka joskus tunsin. En olisi välittänyt nähdäkään. Tyyppi nyt kuitenkin talutteli onnessaan  tikkumaisen laihaa, akateemista naisystäväänsä.  Silloin, kun vielä tunsin tämän henkilön, hän oli naimisissa. Tyyppi oli sellainen kulissien pystyttäjä, vaikkakin luulen, että hänen maineensa ns sarjapettäjänä oli kyllä useankin henkilön tiedossa näinkin pienellä paikkakunnalla. Korneinta on se, että tyypin LinkedIn profiilissa taitaa yhä lukea että "puoliso, isä"...ja jotain muutakin yhteuiskunnallisesti hyväksyttävää. Luulisi, että joku itsekritiikki koskisi sarjapettäjääkin, mutta nähtävästi ei. Mietin nyt vain sitä, että tämä nykyinen naisystävä vaikuttaa jopa herttaiselta ja ehkä hyväuskoiseltakin (kaikki me ollaan hyväuskoisia kunnes tulee se täystyrmäys), joten lienee ihan helppoakin esittää rakastavaa miesystävää niin kauan, kun omat tarpeet suhteessa täyttyvät. Jonka jälkeen alkaa se ns salattu elämä. ...

  Jotenkin tuntuu, että tuleeko kesää lainkaan tänä vuonna. En nyt ole mikään erityinen auringonpalvoja, mutta onhan se vähän kohtuutonta, että täällä kahlataan pimeässä ja loskassa suurin osa vuodesta ja sitten odotettua kesää ei tulekaan. Toisaalta sää on asia, josta turha narista, koska sille ei voi mitään. Paitsi vaihtamalla maata. Jotenkin tuntuu, että tämä on maa on sekaisin. Hallitus on romuttanut toimivia järjestelmiä eikä kuuntele ketään. Tavalliset hmiset voivat huonosti tai ainakin epävarmuudessa. Myös kaikki ääri-ilmiöt kukoistavat ja ns "vihaajien" määrä noussut. Seksuaalista vähemmistöjä ja vammaisiakin alettu syrjiä entistä enemmän. Huolestuttavaa. Ikäänkuin palattaisiin johonkin jo menneeksi luultuun suvaitsemattomuuden aikaan.  Tuntuu ehkä kaukaa haetulta, mutta välillä tuntuu siltä että sisällissota on vain ajan kysymys. Jo pelkästään somekeskustelut ovat järkyttäviä. Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että on ihan ok ja normaalia haukkua ja arvostella ihmisiä, ...