Tohtori Höyhen

  Eilen meille tuli kyläilemään ja kahville eräs ystäväpariskunta, jota harvakseltaan tulee tapailtua. Ihan siitä syystä että asutaan eri paikkakunnilla, kaukana toisistamme. Olen tuntenut tämän pariskunnan kauan ja itseasiassa tämä ikäiseni nainen on ollut ystäväni jo yli puolivuosisataa. Olemme tutustuneet, kun aloitimme oppikoulun 11-vuotiaina (oppikoulu muuttuikin sitten peruskouluksi kaksi vuotta myöhemmin). Voimme aina jatkaa juttua siitä, mihin viimeksi jäimme, ja se on ihanaa. Nyt molemmilla kaikki lapset ovat jo vahvasti aikuisia, osa jopa lähellä keski-ikää. Ruuhkavuosina yhteydenpito oli aika satunnaista. Koen, että ollaan kyllä todella etuoikeutettuja, etä olemme saaneet pitää toisemme elämissämme näin kauan. Ja toisaalta tuntuu, että meidän teini-iästämme ja ensimmäisistä diskoiluistakin ja kaikesta muustakin on vain hetki. Elämä on..ihmeellistä. 💓

  Näin unta, että eräs harrastusryhmäni jäsenistä piti juhlat ja minua ei oltu kutsuttu. Sain siitä asiasta vähän vahingossa tietää ja pahoitin todella mieleni. Onneksi se oli vain unta, mutta laittoi kyllä taas kerran miettimään tiettyjä asioita. Nimittäin sitä, että mistä ihmeestä minulla kumpuaa se koko elämän jatkunut ulkopuolinen olo? Tunne siitä, ettei tule aina kunnolla nähdyksi ja kuulluksi. Se tunne tosin on vain ajoittainen.  Onko toistuvaan ulkopuolelle jäämisen  tunteeseen syynä se, että minut on lapsena annettu pois (adoptoitavaksi) biologisen äitini toimesta? Vaiko onko kysymys vain perusluonteestani? Ikuinen epäilijä ja jollain tavalla yksinäinen susi? Haluan kuulua joukkoon, mutta en kiinnittyä kokonaan joukon sääntöihin. Nykyään käydään terapiassa milloin mistäkin syystä. Minun terapeuttini taitaa olla asioista kirjoittaminen. Ja toisaalta vain etuoikeutetuilla ihmisillä on aikaa tehdä numero kaikesta mahdollisesta. Elämään nyt vaan kuuluu monenlaiset tun...

  Eräs puolituttu liitti minut johonkin äskettäin perustettuun fb- ryhmään, jossa ikähaarukka on 50 +. Jokainen sai myös halutessaan esitellä itsensä. Aika silmiinpistävää on, että mitä vanhempi ikäluokka kyseessä, sitä enemmän kerrotaan ensimmäisenä oma ammatti ja sen jälkeen lasten koulutukset/ammatit, ja vasta sen jälkeen kerrotaan harrastuksista, asuinpaikasta jne. Jollain tavalla se on outoa ja samaan aikaan huvittavaa.  Nykysuuntaishan kuitenkin on se, ettei nuorilla enää tule olemaan pitkiä työuria samassa työssä (jos ylipäänsä niitä töitä löytyy). Lisäksi vähän karsastan sitä, että brassaillaan joillain ammateilla. Varsinkin niiden lasten. Joillakin nuorilla aikuisilla nyt menee pidempään löytää se oma "vihreä oksa", ja luojan kiitos heistä tulee itsenäisempiä ja rohkeampia kuin nämä vanhana syntyneet, jotka mukisematta toteuttavat vanhempiensa menneen maailman arvoja (joihin useimmiten liittyy raha ja ulkoinen menestys). Eräs someryhmä on myös vanhenevat, sporttiset ...

 Meillä oli viikonloppuna kotipihalla pihavajan kattotalkoot ja mukana oli sitten jälkeläisiä avopuolisoineen (plus yksi koira oman lisäksi). On se kyllä suuri rikkaus, että on saanut lapsia. Paljon tuovat sisältöä elämään ja se tavallaan korostuu koko ajan lisää, kun itse vanhenee. Lisäksi olen aika tyytyväinen siitä, miten hyviä kumppanivalintoja nämä jälkeläiset ovat tehneetkään. Eivät ole onneksi tulleet tässä asiassa levottomaan äitiinsä. Vanhimpaan lapseen tulee pidettyä vähemmän yhteyttä ja se on vähän surullista. Toki viestitellään, mutta livenä nähdään kovin harvoin, kun etäisyyttä on reilu parisataa kilometria, eli reilu kolmen tunnin ajomatka pikkuautolla. Tosin sekään nyt mikään este pitäisi olla. Toisaalta lapset on lainaa vain ja eihän ole tarkoituskaan kai kyhnätä kylki kylkessä sen jälkeen, kun lapset lentäneet pesästä. Pitää antaa toisten elää myös omaa elämää. Omalla tavallaan olisi mukavaa, jos kaikki lapset asuisivat lähellä. No mutta, asutaan kaikki kuitenkin s...

  Nykyään korostetaan kovasti yksilöllisyyttä. Ihmiset keskittyvät hyvin vahvasti omaan minuuteensa. On jollain tavalla myös helppo eristäytyä maailmasta. Nykyään voit tilaamalla saada kotiin melkein mitä vaan, eli jos ei halua, ei tarvitse törmätä fyysisesti muihin ihmisiin. Ja onhan se toki niin, että muiden kuin mukavien ja sielunkumppani-ainesta olevien ihmisten tapaaminen voi olla aika raskasta. Välillä joutuu kuitenkin kokemaan sitäkin. Voi olla vittumaisia naapureita, rasittavia työ- tai opiskelukavereita tai hankalia sukulaisia. Tai sairastut, ja joudut johonkin henkilökuntapulasta kärsivään hoitoyksikköön riepoteltavaksi. Siitä, että osaa olla yksin, on kyllä kovasti hyötyäkin. Voisi ajatella, että oppii tuntemaan itsensä hyvin, mutta oppiiko? Ihminenhän peilaa omaa olemistaan muihin ihmisiin. Ilman vuorovaikutusta jotain saattaa jäädä puuttumaan. Ehkä. Itse huomaan, että minun on välillä vaikea ymmärtää maailmaa ja muita ihmisiä. Jotenkin joka asiaa analysoidaan nykyään a...

  Aika ajoin tulee mietittyä sitä, miten eri tavoin ihmiset kuormittuvat. Jotkut tuntuvat jaksavan mitä vaan, toiset uupuvat helpommin. Olen itse ehkä tätä jälkimmäistä koulukuntaa. Toki riippuu vähän siitä asiasta, joka on "käynnissä". Että onko se jokin kiva asia, jonka tekee mielellään vaiko ikävä velvollisuus tms. Aika iso osa meistä ihmisistä, varsinkin naisista, helposti diagnosoi itselleen milloin mitäkin. Tunnustan. Esimerkiksi olen pähkäillyt, olenko introvertti vai extrovertti. Olen tullut siihen tulokseen, että olen kumpaakin. Riippuen täysin, missä olen. Esimerkiksi kuorolauluharrastuksessa on jokin juttu, joka tekee minut vähän vaisuksi ja sellaiseksi pidättyväiseksikin. Ehkä se johtuu siitä, että kuoro on vanha kuoro ja jotkut siellä ehkä kuvittelevat olevansa keskivertoa parempia laulajia ja myös osoittavat sen. Kirjoitusharrastusporukassa olen iloinen ja nauravaisempi. Siellä siedetään ehkä enemmän sitä, että me kaikki olemme uniikkeja ja erilaisia persoonia j...

  Tänään taas monenmoista ajatuksenvirtaa. Mm ryhdyin pohtimaan sitä, että jotenkin pitäisi aina osata suojata omat energiat, ettei joutuisi liian ikävien tunteiden valtaan. Eilen nimittäin lähdin illemmalla koiralenkillä ja harmikseni kadulla seisoskeli ne naapurit, joiden kanssa en ole vuosiin ollut puheväleissä. Syy siihen taas juontaa juurensa monta vuotta sitten tapahtuneista asioista, joita en nyt viitsi enää avata. Pähkinänkuoressa kuitenkin tämän pariskunnan rouvalla oli ikävä tyyli tunkea nenänsä pyytämättä ihmisten asioihin, vaikka hänellä olisi ollut ja olikin riittävästi tekemistä omien seinien sisällä. En voi sietää minkäänlaista iholle tulemista ja varsinkaan sellaista manipulointia, joka koskee puolustuskyvyttömiä henkilöitä (tässä tapauksessa lapsia). Ja miehensä nyt oli mielestäni täysin lapanen, joka ei omaa kantaansa uskaltanut tuoda julki missään. Eli tuki kritiikitta tätä nokkavaa eukkoaan. Niin, eilisen kohtaamisen vuoksi minulla oli koko illan epämukava ja le...