Tohtori Höyhen

  On vähän sellainen nuutunut olo ja mieli halajaa jotain uutta piristystä elämään. Kirjoitanpa nyt toivelistan asioista, joita haluan (eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä): - Haluaisin asua jonkin aikaa Helsingissä. Nimenomaan siinä vanhassa osassa Helsinkiä, eli vanhassa arvotalossa, jossa korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Haluaisin, että minulla olisi siellä kaupunkioppaana henkilö, joka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa, ja kulkee kanssani kaikki mielenkiintoiset ja nostalgiset paikat ja lopulta minäkin tuntisin kaupungin kuin omat taskuni. - Sama juttu kuin edellä, mutta kaupungiksi vaihtuisi Pariisi. Eli pähkinänkuoressa: olen kyllästynyt tekemääm asioita yksin. Minulla ei tosiaankaan ole 11 kpl ystäviä, joita tutkimuksen mukaan muka keskimääräisesti suomalaisella. Tuttavia voi olla paljon ihmisellä, mutta henkiystäviä ja yhteisiä kiinnostuksen jakajia ei taatusti kovin montaa. - Sitten haluaisin ajautua siihen flow-tilaan, että lopultakin toteuttaisin sen, jota o...

  Olin erään tilaisuuden jälkeen kortteliravintolassa pistäytymässä harrastuskaverien  kanssa. Tuli keskustelua persoonallisuustyypeistä (DiSC-testistä). Olen saattanut itsekin tehdä sen testin joskus ja täytynee tehdä uudestaan, kun en muista omaa tulostani. No, anyway, eräs jäsen porukastamme toitotti suureen ääneen, että hän on punainen.  Punainen on siis hallitseva ja helposti dominoiva persoonatyyppi. Ja kyllä: tämä henkilö kyllä vei kaiken hapen tilasta. Hän oli sen vajaan tunnin, jonka ravintolassa istuimme, niin lähes koko ajan äänessä. Puhui lähinnä itsestään tai lapsistaan, ja sivuutti aika kevyesti muut pöytäseurueessa. Huvittavinta ja samaan aikaan säälittävintä oli se, että hän tuntui olevan oikeasti ylpeä luonteestaan. Että sellainen punainen. Ihmistyyppi, jonka itse kierrän mieluiten kaukaa aina kun pystyn. Ai niin: tein sen testin äsken. Olen hallitsevasti keltainen persoona. "Utelias ja innokas kaikkea kohtaan - oikea juhlien keskipiste! Saatat olla toisi...

  Maanantai ei ole mikään erityinen suosikkipäiväni. Varsinkin nyt se putoaminen arkeen oli erityisen harmaata, koska eilen oli isänpäivä ja tyttäret puolisoineen käymässä ja perhe koossa.  Kävin äsken lenkillä koiran kanssa ja mietin tuossa merenrantaraittia talloessani, että kyllähän minä olen aina haaveillut sellaisesta merenrantahuvilasta.  Puisesta pitsihuvilasta, jossa mielikuvissani on lähes ikuinen kesä. Toisaalta se sopii myös joulufiilistelyyn, kun verannalle on aseteltu kauniit valot. En edes tiedä, missä tämä unelmieni pitsihuvila on, varsinkaan kun en ole mikään veneilijä, mutta kyllä haaveilu saa iloiseksi. Varsinkin tällainen yltiöromantisoitu haaveilu.

  Olin eilen Turun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää nimeltä Päällikkö. Kyseessä oli Pasi Lampelan ohjaus. Rooleissa mm Sami Lalou, Asta Sveholm, Minna Hämäläinen, Antti Reini, Miia Selin ja Markus Ilkka Uolevi. Näytelmä kertoi draaman keinoin tarinan korruptiosta. Kunnianhimoisesta huumepoliisi Kalle Hammarista, joka sekaantuu vähän liikaa alamaailman touhuihin, eli ns klassinen esimerkki siitä, miten tilaisuus tekee varkaan. Kuten ohjaajakin jossain kirjoitti, niin inspiraationa tässä toiminut lähivuosien Aarnio-keissi. Täytyy sanoa, että kaikkien näyttelijäsuoritukset olivat huippuhyviä. Antti Reini  varsinkin oli roolissaan hyvin luonteva ja uskottava, ei yhtään ylinäyttelemistä. Myös tarinan kerronta oli sujuvaa. Ehkä katsojana tuli vähän kyllästynyt olo siksi, että koska kaikki vähänkin uutisia seuranneet muistanevat Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion tapauksen, niin tarinan kulku oli aika ennalta arvattavissa.  Ehkä itse lähden teatterii...

  Eilen meille tuli kyläilemään ja kahville eräs ystäväpariskunta, jota harvakseltaan tulee tapailtua. Ihan siitä syystä että asutaan eri paikkakunnilla, kaukana toisistamme. Olen tuntenut tämän pariskunnan kauan ja itseasiassa tämä ikäiseni nainen on ollut ystäväni jo yli puolivuosisataa. Olemme tutustuneet, kun aloitimme oppikoulun 11-vuotiaina (oppikoulu muuttuikin sitten peruskouluksi kaksi vuotta myöhemmin). Voimme aina jatkaa juttua siitä, mihin viimeksi jäimme, ja se on ihanaa. Nyt molemmilla kaikki lapset ovat jo vahvasti aikuisia, osa jopa lähellä keski-ikää. Ruuhkavuosina yhteydenpito oli aika satunnaista. Koen, että ollaan kyllä todella etuoikeutettuja, etä olemme saaneet pitää toisemme elämissämme näin kauan. Ja toisaalta tuntuu, että meidän teini-iästämme ja ensimmäisistä diskoiluistakin ja kaikesta muustakin on vain hetki. Elämä on..ihmeellistä. 💓

  Näin unta, että eräs harrastusryhmäni jäsenistä piti juhlat ja minua ei oltu kutsuttu. Sain siitä asiasta vähän vahingossa tietää ja pahoitin todella mieleni. Onneksi se oli vain unta, mutta laittoi kyllä taas kerran miettimään tiettyjä asioita. Nimittäin sitä, että mistä ihmeestä minulla kumpuaa se koko elämän jatkunut ulkopuolinen olo? Tunne siitä, ettei tule aina kunnolla nähdyksi ja kuulluksi. Se tunne tosin on vain ajoittainen.  Onko toistuvaan ulkopuolelle jäämisen  tunteeseen syynä se, että minut on lapsena annettu pois (adoptoitavaksi) biologisen äitini toimesta? Vaiko onko kysymys vain perusluonteestani? Ikuinen epäilijä ja jollain tavalla yksinäinen susi? Haluan kuulua joukkoon, mutta en kiinnittyä kokonaan joukon sääntöihin. Nykyään käydään terapiassa milloin mistäkin syystä. Minun terapeuttini taitaa olla asioista kirjoittaminen. Ja toisaalta vain etuoikeutetuilla ihmisillä on aikaa tehdä numero kaikesta mahdollisesta. Elämään nyt vaan kuuluu monenlaiset tun...