Tohtori Höyhen

  Olin erään tilaisuuden jälkeen kortteliravintolassa pistäytymässä harrastuskaverien  kanssa. Tuli keskustelua persoonallisuustyypeistä (DiSC-testistä). Olen saattanut itsekin tehdä sen testin joskus ja täytynee tehdä uudestaan, kun en muista omaa tulostani. No, anyway, eräs jäsen porukastamme toitotti suureen ääneen, että hän on punainen.  Punainen on siis hallitseva ja helposti dominoiva persoonatyyppi. Ja kyllä: tämä henkilö kyllä vei kaiken hapen tilasta. Hän oli sen vajaan tunnin, jonka ravintolassa istuimme, niin lähes koko ajan äänessä. Puhui lähinnä itsestään tai lapsistaan, ja sivuutti aika kevyesti muut pöytäseurueessa. Huvittavinta ja samaan aikaan säälittävintä oli se, että hän tuntui olevan oikeasti ylpeä luonteestaan. Että sellainen punainen. Ihmistyyppi, jonka itse kierrän mieluiten kaukaa aina kun pystyn. Ai niin: tein sen testin äsken. Olen hallitsevasti keltainen persoona. "Utelias ja innokas kaikkea kohtaan - oikea juhlien keskipiste! Saatat olla toisi...

  Maanantai ei ole mikään erityinen suosikkipäiväni. Varsinkin nyt se putoaminen arkeen oli erityisen harmaata, koska eilen oli isänpäivä ja tyttäret puolisoineen käymässä ja perhe koossa.  Kävin äsken lenkillä koiran kanssa ja mietin tuossa merenrantaraittia talloessani, että kyllähän minä olen aina haaveillut sellaisesta merenrantahuvilasta.  Puisesta pitsihuvilasta, jossa mielikuvissani on lähes ikuinen kesä. Toisaalta se sopii myös joulufiilistelyyn, kun verannalle on aseteltu kauniit valot. En edes tiedä, missä tämä unelmieni pitsihuvila on, varsinkaan kun en ole mikään veneilijä, mutta kyllä haaveilu saa iloiseksi. Varsinkin tällainen yltiöromantisoitu haaveilu.

  Olin eilen Turun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää nimeltä Päällikkö. Kyseessä oli Pasi Lampelan ohjaus. Rooleissa mm Sami Lalou, Asta Sveholm, Minna Hämäläinen, Antti Reini, Miia Selin ja Markus Ilkka Uolevi. Näytelmä kertoi draaman keinoin tarinan korruptiosta. Kunnianhimoisesta huumepoliisi Kalle Hammarista, joka sekaantuu vähän liikaa alamaailman touhuihin, eli ns klassinen esimerkki siitä, miten tilaisuus tekee varkaan. Kuten ohjaajakin jossain kirjoitti, niin inspiraationa tässä toiminut lähivuosien Aarnio-keissi. Täytyy sanoa, että kaikkien näyttelijäsuoritukset olivat huippuhyviä. Antti Reini  varsinkin oli roolissaan hyvin luonteva ja uskottava, ei yhtään ylinäyttelemistä. Myös tarinan kerronta oli sujuvaa. Ehkä katsojana tuli vähän kyllästynyt olo siksi, että koska kaikki vähänkin uutisia seuranneet muistanevat Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion tapauksen, niin tarinan kulku oli aika ennalta arvattavissa.  Ehkä itse lähden teatterii...